Nykyään on enemmän sääntö, kun poikkeus, että lapsi harrastaa. Jo ihan pienet vauvat viedään vauvauintiin, muskariin, taidekylpyyn, vauvajumppaan jne. Ja kun kouluikään tullaan saattaa harrastuksia olla jo joka päivälle. Illat ja kalenteri täyttyy tasaiseen tahtiin eri haarastuksista. Kuulostaako tutulta?
Entäs jos lapsi ei halua harrastaa? Mitä jos hän ei halua pelata joukkueessa, soittaa soitinta tai kuulua partioon? Onko se vanhemmille noloa?
Meiltä lötyy lapsia jotka harrastavat. Meiltä löytyy myös lapsia jotka eivät harrasta. Rasmus on pelannut jo reilut viisi vuotta jalkkista. Hänen ja Nooan kanssa on käyty aikoinaan myös vauvauinnissa. Mandi harrastaa balettia nyt toista vuotta. Niin ja kaikki kolme koululaista käyvät myös kylähyhdistyksen järjestämässä liikuntakerhossa.
Pelkkää kilpailua?
Nooa aloitti tuon liikuntakerhon viime vuonna ja ennen sitä hän ei harrastanut mitään. Ja kyllä, tästä sai kuulla monet kysymykset, että eikö Nooa harrasta mitään. Ei harrasta ei. Eikä se todellakaan ollut vaihtoehdoista kiinni. Ihan kaikkea laidasta laitaan ollaan ehdoteltu ja etsitty, mutta kun ei niin ei. Hän ei tykkää yhtään kilpailemisesta ja valitettavasti todella monessa urheilulajissa tavoite on se kilpailu. Ainakin musta tuntuu siltä, että juuri kaikki joukkuelajit esim jalkapallo ja jääkiekko on sitä, että käydään harkoissa ja sitten tulee pelit. Entä jos lapsi ei koe juuri sitä kisailua omakseen?
Onneksi tuo meidän kyläyhdistys on järjestänyt jalkapalloa nyt kesällä ihan vaan sillä periaatteella,että saadaan lapset liikkumaan. Sinne on saanut kaikki lapset mennä oli taso mikä hyvänsä. Samoin tuo liikuntakerho on sellaista mukavaa yhdessä touhuamista eri liikuntalajia sekoitellen. Tälläisiä juttuja saisi mun mielestä olla enemmänkin. Olisko se harrastaminenkin vähän helpompaa, kun ei aina olisi tähtäimessä se voittaminen?
Enkä sano nyt sitä, että kaikki harrastaminen pitäisi olla tuollaista. Rasmus nauttii jalkkis kisoista, hän on muutenkin todella kilpailuhenkinen.
Toiset kaipaa enemmän, toiset vähemmän
Mutta häpeänkö mä omaa lastani siksi, että hän ei ole harrastanut jotain lajia kolme vuotiaasta asti. En. En ollenkaan. Mä oon sinut sen asian kanssa, että kaikkia lapsia ei vaan kiinnosta se monta kertaa viikossa harrastaminen ja se on ihan ok. Toiset kaipaa enemmän ja toiset vähemmän.
Ja sehän ei suinkaan tarkoita sitä, että hän olisi kaikki päivät vai sisällä yksikseen. Hän pyöräilee kavereiden kanssa, käy metsästämässä Pokemoneja, pomppii trampoliinilla, heittelee frisbeegolfia, potkii palloa ym.
Annetaan rauha lapsille
Meillä ei myöskään Nuuti ja Minea harrasta mitään. Vielä. Nuuttia kiinnosaisi jalkapallo, mutta kesällä sitä koitettiin ja ihan vielä ei ollut hänen hetki:) Koen, että he eivät siltikään jää mistään paitsi. Touhutaan monia juttuja koko perheenä ja meidän pienille se riittää.
Ja ettei kukaan tunne herneitä nenässään, niin tässäkin asiassa lapset ovat erilaisia. Jo meidän perheessä on erilaisia lapsia. Toiset kaipaa monenlaisia harrastuksia monta kertaa viikossa, toiset taas ei. Toivon vaan, että kaikille annetaan rauha olla sellaisia kuin ovat. Se ei ole ollenkaan noloa, jos lapsi ei harrasta mitään.
Miten teillä, onko lapsilla harrastuksia?
Aurinkoa sun keskiviikkoon!!
-Ulla-




























