Pieni breikki

Moiks!

 

En tiedä onko muissa perheissä huomattu samaa, mutta on se kuulkaa rankkaa tämä paluu arkeen!

 

Tuntuu, että vieläkin lapset on tosi väsyneitä ja KIUKKUISIA kaikki iltapäivät. Ollaan nyt laitettu lapsia aikaisemmin nukkumaan ja yritetty touhustella kaikkea kivaa tässä kotosalla, vähän rauhoittaa menoa.  Kyllähän sen ymmärtää, että muutos siihen, mitä elo kesän oli on iso. Jo sekin, että herätään kellon soittoon. Enää ei saakkaan nukkua niin kauan kuin haluaa, eikä sielä huoneessa vietetä oikein hurjan paljoa aikaa myöskään heräämisen jälkeen. Sitten pitää jo pukea ja pestä hampaat ja syödä aamupalaa. Onhan se nyt ihan eri kuin lojua sängyn pohjalla ja syödä rauhassa aamupalaa ja pukea ne päivävaatteet joskus sitten parin tunnin päästä.

Ja entä sitten se koulussa ja eskarissa olo. Ei sitäkään voi verrata kotona oloon. Siellä pitää jaksaa keskittyä, kuunnella, oppia, huomioida muut. Toki toisia pitää huomioida myös kotona, mutta epäilen, että se on siltikin toisenlaista kuin kotosalla.  Varsinkin Mandille eskarissa tulee vielä päivittäin uusia juttuja vastaan, joita pitää opetelle ja muistaa.

 

Lisäksi ne kaikki kohtaamiset päivän aikana eri ihmisten kanssa. Kaverien, opettajan (pojilla useiden ) ja muun henkilökunnan. Miten toimia oikein kaikkien kannalta, miten huomioida kaikki, ettei kukaan jäisi yksin. Milloin on lupa leikkiä sen oman parhaan kaverin kanssa vaan kahdestaan?  Siinä on paljon tuumittavaa  lapselle.

 

Että onko se nyt sitten mikään ihmekään jos kotona vähän tunteet purkautuu tutuille ja turvallisille ihmisille. Kun vaan aina muistaisi ajatella, miten hienoa se on että lapsilla on paikka ja ihmiset joihin purkaa se olo. Me ollaan ne joihin luotetaan, me ollaan ne joita rakastetaan, ne jotka tekee olon turvalliseksi. Me ollaan täällä siltikin, vaikka lapset hermostuisivat kuinka ja kiukuttelisivat.

 

Lähdettiin ensimmäisen kokonaisen koulu- ja eskariviikon jälkeen metsään. Tuntui, että kotona ei saatu mitään järkevää aikaiseksi ja lapset vaan tappelivat. Niinpä pakattiin eväät reppuun ja suunnattiin paikallisen järven rannalle. Ja kyllä kannatti!!

Tyypit oivat jo ihan innoissaan autossa:)

 

 

Onneksi nappasin muovikuppeja ja sangon mukaan, me nimittäin saatiin ihan kiva mustikka saalis. Lapset oli täysillä mukana keräilemässä ja naureskelivat kun he saivat kuppinsa niin nopeasti täyteen ja mulla ei ollut sangossa edes pohja peitossa! Yritin siinä sitten selittää, että mulla oli vähän isompi se kippo, mutta ei sitä tainnut kukaan kuulla:D

 

 

Minea viisasi vain sormella aina mustikoita ja joku kävi niitä hänelle antamassa. Jossain vaiheessa neiti huomasi, että niitä on valmiiksi kerättynä mun sangossa ja sieltä hän niitä sitten popsi hyvällä vauhdilla. No tavoite oli onneksi matalalla, saada piirakan verran mustikoita. Mun mielestä oikeastaan kaikki marjat on ihan parhaita tuoreena ja niitä on ihana antaa lasten popsia. Ei tuu mieleenkään kieltää syömistä siksi, että niitä pitäisi saada pakastimeen.

Tuota mustikkaa sai muuten hinkata Minean naamasta useamman hetken:)

 

 

Kun lapsilta loppui mielenkiinto mustikoihin hipsittiin rantaan. Heitettiin laiturilta varmaan 50 käpyä veteen ja katsottiin kuinka aallot toivat ne takaisin rantaan. Aika tylsän kuuloista näin kirjoitettuna, mutta voi että miten kivaa se oli! Nuutti juoksi välillä kiljuen laiturilta takaisin odottamaan oman käpynsä rantaan tuloa. Vaikka itse en nyt mitenkään väsynyt ollut, niin tuntui kyllä niin ihanalta olla tuolla metsässä ja rannalla lasten kanssa. Kukaan ei häjyillyt, ei tapeltu, ei mitään ylimääräistä. Oltiin vaan ja juteltiin.

 

 

 

Mun paras hetki oli siis lasten touhujen katseleminen. Mutta arvaatte varmaan mikä oli lasten mielestä parasta. No se eväshetki tietty!

 

 

On se mahtava, että tuollaisia laavupaikkoja on ihan ilmaiseksi käytettävissä.

Lähdettiin ihan eri fiiliksillä kotiin. Sinne metsään jäi kaikki väsymys joka oli viikolta kertynyt:)

 

Mites teillä, onko paluu arkeen sujunut hyvin?!

 

Mukavaa alkanutta viikkoa juurikin sulle<3

 

~~Ulla~~