3kk vauvakuplassa

 Hellou!

Täälä on heti aamusta ajeltu neuvolaan kurkkimaan miten meidän pikkuinen kasvaa. Ja niin kuin itse arvelinkin, hienosti hän kasvaa.

Pituutta meidän pieneltä löytyy 60,9cm (57,4cm) ja painoa 5860g  (5130g). Suluissa siis 2kk mitat.

Oon niin onnellinen, että Liliana kasvaa hyvin äidinmaidolla. Niin paljon helpompaa, kun ei tarvitse antaa pullosta lisämaitoa.  Maito määrän nostatusta meillä kyllä taitaa olla, koska viime yönä oltiin tosi usein tissillä. Mutta kun sen tietää, että mikä on syy tiheämpään imuu, niin kyllä sen jaksaa. 

Oon yrittänyt nyt kiinnittää huomiota, että syön tarpeeksi niitä hyviä rasvoja. Lisäilen salaattiin usein lohta, avokadoa ja pähkinöitä. Ja yritän juoda vettä ihan kunnolla, eikä vaan  paria lasillista.

Meillä on ollut tässä ilmassa myös pieniä rintaraivareita. Ei mitään ihan mahdottomia,mutta välillä kyllä vähä äitiä turhauttavia. Siis tiedättekö miten rasittavaa on olla tissi paljaana ja sitten toinen ottaa yhden imun ja rupeaa huutamaan?!??! Mä oon huomanut, että yllätys elementti toimii tässä. Välillä pidän ihme ääniä tai nousen ja heilun hetken aikaa. Tai sitten vaan noustan ylös neidin ja rauhoittelen  hetken. Välillä saattaa uni tulla jo rauhoitellessa ja sitten syötän vasta, kun hän rupeaa heräilemään. 

Millainen kolme kuukautinen meiltä sitten löytyy. No ihana<3 Liliana rakastaa kun hänelle jutellaan. Hän kuuntelee tarkasti ja vastaa ihanalla jokeltelulla. Hymy on tosi herkässä myös. Muutamat ääneen naurahduksetkin ollaan saatu kuulla, mutta kunnon kikatus odotuttaa vielä. 

Hän tarkkailee ympäristöä todella paljon ja on ruvennut nyt bongailemaan esim kelloa ja lamppuja. Hän ei ole vielä kääntynyt itse laittialla kumminkaan päin(sellältä masulle tai masulta selälle), mutta kyljelle kääntyillään jo paljon ja nyt tällä viikolla hän on ruvennut nostelemaan jalkoja paljon ylös päin.  Lattialla ja hoitopöydällä makoilu aiheuttaa myös ihan hurjan potkimis vimman ja voin kertoa, että välillä housujen jalkaan saanti on aikamoinen urakka!

Uusimpana juttuna on nyt ylös päin pyrkiminen sitterissä ja sylissä. Välillä ihan naurattaa, kun toinen pää punaisena yrittää nousta ylös päin. EI VIELÄ!! Lattialla ollessa masulla viihdytään aina pieniä hetkiä kerrallaan, mutta lisääntyvissä määrin. 

Rakastan aamuja hänen kanssa. Miten toinen voikaan ihan aina herätä hyvällä tuulella? Ei väliä millainen yö on takana, niin päivä alkaa hvyin  kun näkee pienen iloisen ilmeen<3 Päikkäreiltä meillä yleensä kyllä sitten herätään huudon kanssa,mikä tosin menee nopeasti ohi. Muutenkin Liliana on kyllä niin perus tyytyväinen tyttö joka ei turhia itkeskele,mutta tekee kyllä selväksi milloin kaipaa seuraa tai on nälkä. 

Ja sitten päivärytmi. No meillä ei kyllä oo oikeastaan mitään selvää rytmiä. Enemmänkin se menee niin, että kun luulen, että olis rytmi niin seuraavana päivänä saan huomata, että eipäs olekaan. Mutta aamuisin herätään noin 7.30-8.30 ja illalla mennään nukkumaan n.21-22 välillä. Päivä kuluukin sitten ottamalla eri mittaisia päikkäreitä. Jotkut kestää 10min ja pisimmät on tainneet olla parisen tuntia. Että hei nauttikaa jos teillä otetaan niitä mun haaveilemia 3-4h päiksyjä. Hereillä neiti jaksaa olla about tunnin. Joskus vähemmän joskus enemmän. Yritän aina vähän ennakoida, koska jos väsymys menee yli niin sen kyllä huomaa. 

Yöllä me kyllä nukutaan hyvin, joka ei siis meidän tapauksessa tarkoita, etteikö syötäisi. Liliana syö 3-5 kertaa yössä.  Toisaalta mä kyllä ajattelenkin niin, että toinen on vasta 3kk, ei vielä tarvittekkaan olla yötä syömättä. Ja onneksi ne meidän syötöt menee edelleen tissi suuhun-unta palloon- meiningillä. Eli kukaan ei valvo tunti kaupalla öisin.  Ja jos nyt yhtään on sama meininki kuin isommilla sisaruksilla niin mä odottelen niitä kokonaisia öitä sitten joskus yhden vuoden jälkeen:)

Tiedättekö mitkä on noiden hymyilyjen ja jokeltelujen lisäksi ihania hetkiä? Ne kun toinen nukkuu rinnan päällä. Oi että mä rakastan niitä hetkiä, kun ei oo mihinkään kiire ja saan vaan kuunnella toisen rauhallista tuhinaa ja suukotella hänen päätä<3

Että joo, vauvakuplassa ollaan edelleen vahvasti!

-Ulla-

Kiitos Korona uudesta kokemuksesta

Hellou!

Josko sitä taas palaisi lomalta bloginkin pariin. Läppäristäkin sai oikeasti pyyhkiä pölyt pois, eli ehkä on jo aikakin.

Tässä postauksessa juttua meidän beben ristiäisistä. Jotka siis kiitos koronan järjestettiin ensimmäistä kertaa meidän perheessä kirkossa. Täytyy myöntää, että mua harmitti aluksi ihan valtavasti, kun pappi sanoi, että juhla täytyy järjestää kirkossa. Jotenkin oon tykännyt tosi paljon, kun sen on saanut pitää täällä kotona. No mutta ei se auttanut.

Itse kaste tilaisuus oli siis kirkossa, jonne kutsuttiin ihan vain lähisuku. Mun isä ja sisasukset ja Mikon vanhemmat ja sisarukset, vanha paappa ja niin tietty sisarusten puolisot  oli myös tervetulleita! 

Tuo kastetilaisuus kyllä yllätti mut positiivisesti. Se oli tosi kaunis ja ihan meidän näköinen. Meillä on kaikkien lasten ristiäisissä ollut ensimmäisenä virtenä Jumalan kämmenellä ja sitten ollaan kuunneltu lopuksi joku kappale. Niin oli tarkoitus nytkin, kunnes sain tietää,että kirkossa ei ole mahdollista kuunnella mistään omaa kappaletta. No onneksi Mikko löysi netistä aivan ihanan kappaleen jonka kanttoristi soitti flyygelillä ja lauloi meille. Laitan loppuun sen sanat, koska se oli  niin koskettava.

Kummeiksi lupautui mun ihana veljes trio ja oon onnellinen, että meidän tytöllä on kolme ihanaa kummisetää<3 Kirkossa oltiin vähän jaettu hommia, mun vanhin veli luki lasten evankeliumin, Minea sai kuivata vauvan pään ja Mandi luki sisarusten rukouksen. 

Bebellä oli päällä sama kastemekko joka on ollut meidän kaikilla lapsilla ja sen lisäksi myös mulla itsellä. Mekko on tehty mun mumman häämekosta ja siinä on kastettu mun äiti sisarineen, heidän lapset ja lapsenlapset. Oli niin ihana, että meidän pieni sai pitää samaa mekko päällään<3

Niin ja teitä oletettavasti kiinnostaa meidän beben nimi. Instan puolella kun kyselin veikkauksia moni arveli, että nimi alkaisi R:llä, koska Rasmus on ainut  meidän lapsista jolla ei ole kirjain paria. Toiset veikkasi, että nimi alkaa M:llä koska Minea ja Mandi alkaa slllä myös. No me ei olla missään välissä käytetty noita syitä, kun ollaan pohdittu nimiä. Joten ei aloitettu sitä pohtimista nytkään. Siispä valittiin se nimi joka hänelle sopi.

Ja niinpä hänestä tuli  Liliana Aava. Ja hän on niin nimensä näköinen<3

Kastetilaisuuden jälkeen tultiin sitten meille kotiin kahvittelemaan. Arvatkaa sata kertaa muistinko siinä hässäkässä ottaa AINUTTAKAAN kuvaa tarjoiluista. No en. Ihan vaan vähän harmitti jälkikäteen... No meillä oli joka tapauksessa tarjolla voileipäkakkua ja pikku pitsoja. ja sitten makeina oli mansikka täytekakku, mansikka-vaniljajuustokakku ja brookiesseja,keksiä, marenkeja ja lapsille lisäksi sipsiä. Tarjoilut olivat ilmeisesti onnistuneet, koska ne katosi aika nopeasti:)

Liliana sai lahjaksi ihana sormuksen johon tuli myös ketju mukaan, että sen voi laittaa hänelle kaulaan. Lisäksi hän sai Luinlivingin super ihanan vauvapyyhkeen, lahjakortin vaatekauppaan, vaippoja ja rahaa. Tuo Luinlivingin pyyhe on kyllä sellainen, että jos koskaan mietit mitä ostaa / pyytää vauvalle lahjaksi niin tuo!

Niin ihana oli tuo päivä. Illalla oli vaan niin onnellinen ja kiitollinen olo.

Tyttö onnellinen

Luoksemme lensit kuin keijukainen,
keskelle talven ja pakkasien.
Tyttöni pieni ja hentoinen,
sinua niin tänne odoteltiin,
lapsi rukousten.
Silmät kuin keijukaisen,
laulu kuin enkeleiden,
vain siivet sinulta puuttuu.
Auringon nauramaan saat,
kukkimaan autiomaat,
tyttö onnellinen.

Silmiisi katson ja koukussa oon,
huoleni jälleen unohtukoon!
Voi kuinka tahtoisin muistaa sen:
Hetkeksi vain sinut syliini sain,
lapsi rukousten.

Silmät kuin keijukaisen,
laulu kuin enkeleiden,
vain siivet sinulta puuttuu.
Auringon nauramaan saat,
kukkimaan autiomaat,
tyttö onnellinen.
Taas ihmetellen huomata saan:
sinä voit nähdä sen salatun maan.
Tahtoisin kanssasi löytää sen,
maan, jossa kesä on loppumaton.
lapsi rukousten.

Silmät kuin keijukaisen,
laulu kuin enkeleiden,
vain siivet sinulta puuttuu.
Auringon nauramaan saat,
kukkimaan autiomaat,
tyttö onnellinen.

-Pekka Simojoki-

Tuo kappale löytyy ainakin lasten veisuu kirjasta. Sanat sai kyllä niin liikuttumaan kirkossa, muutkin kuin mut!

Ihanaa keskiviikkoa juurikin sulle!

-Ulla-

Hän on täälä!

jeps, se oli sitten ikimuistoinen juhannus joka meillä koettiin. Niin kuin kirjoittelinkin, meni suunitelmat ihan uusiksi.

Supistukset alkoi tosiaan silloin 03 yöllä. Tulivat noin 20 minuutin välein, ei sattunut,mutta olivat kuitenkin ihan erilaisia mitä harjoitussupistukset oli ollut. parisen tuntia  meni tuolla välillä. Sitten väli vähän piteni, mun aika meni laitellessa loppuja tavaroita laukkuun ja siivoillessa hipi hiljaa taloa. Siskolle laittelin viesitä joskus seitsemän jälkeen, että ehtiikö hän meille.

Tässä kohtaa hauska yhteensattuma. Minean synnytys käynnistyi myös silloin, kun mun sisko oli edellisenä iltana tullut Kuopiosta mun äidille. Tällä kertaa sisko oli tullut juuri tuona yönä mun isälle tuohon muutaman kilometrin päähän. Kirjoitinkin siskolle viestiin, että meidän bebet näköjään odottaa hänen tuloa:)

Samoihin aikoihin laitoin myös käylle viestiä, että ei taideta lähteä meren rannalle aamusta. Päätettiin kuitenkin, että käly perheineen tulee meille, menee lasten aika kivemmin kun on kavereita.

Sisko tuli meille joskus ennen kahdeksan jälkeen ja värjäs mun juurikasvun ja kulmat.Asiat tärkeysjärjystykseen,eikös:) Tässä kohtaa supistukset hieman laantui ja väli oli yli puoli tuntia. Käly saapui sitten puoli 11 aikaan ja siinä sitten rauhallisella fiiliksillä juteltiin ja hengittelin supistusten kanssa.Vähä tuli sellainen fiilis, etät ei tässä välttämättä tuukkaan lähtöä vielä tänään. Mikkokin aloitti sitten tikanheiton lomassa juhannuksen juhlinnan. VIRHE!!

12 aikoihin supistukset sitten taas voimistui oltiin pihalla joten välistä ei oo oikein mielikuvaa. En saanut tälläkään kertaa syötyä mitään muuta kuin puoliskan banaanin, vaikka monesta paikasta saikin lukea, että olis hyvä syödä tukevasti, koska synnytyksessä kuluu energiaa. Mutta kun ei maistunut niin ei.

Yhden aikoihin käly rupes kysymään, että paljonko supistusten väli on ja pikainen kellotus kertoi, että väli oli alle 10min ja kun lähdin liikkeelle, tuntui että supisti ihan koko ajan. Mikolle sanoin, että nyt kyllä taidetaan aika vauhdikkaasti lähteä sinne sairaalaan. Käly tarjoutui kyllä kuskiksi, mutta mä olin vahvasti sitä mieltä, että pystyn kyllä yhden 40km ajaa. 

Ja voi pojat mikä automatka. Voin kertoa, että kiitos Valion rekan, jonka perässä sai ajaa selvittiin suhteellisen hyvin. Supistukset otti ihan tosissaan kipeää ja hengittämiseen sai keskittyä ihan tosissaan. Seinäjoella oli ihan yhtä tuskaa, kun piti jarrutella valoihin. Sairaalan pihassa piti vähän etsiä paikkaa, että minne saa auton jättää ja ajoin vaan synnärin oven lähelle ja tuumasin Mikolle, että vie auto parkkiin ja mä meen sisälle NYT. Supistus iski niin pahasti päälle, että en meinannut autosta pois päästä.

Synnärille saavuttua ojensin äitiyskortin ensimmäiselle ihmiselle joka vastaan tuli ja sanoin, että tässä tulee pikaisesti tilannekatsaus. Kerroin missä mennään ja samassa tulikin supistus. Kätilö tuumasi, että eipä mietitä sitten tämän enempää tässä käytävällä vaan mennään tarkkailuhuoneeseen. Käyrää ei otettu ensin vaan tsekattiin mikä tilanne ja olin 7cm auki. Kätilö nauroi, että hän ei voi uskoa, että ajoin itte autolla tuossa kunnossa, olin itse vähän samaa mieltä!

Mikko oli ohjattu suoraa saliin ja sinne mäkin sitten pääsin tutun ja turvallisen pallon päälle istuskelemaan. Ja voi hyvä ihme miten mä rakastan sitä palloa synnytyksessä. Oikeasti,vie kivut niin tehokkaasti.

Siinä sitten täyteltiin nopeasti kaikki oleelliset jutut, niin kuin miten raskaus on mennyt ja millä viikolla mennään:) Supistuksia tuli alle viiden minuutin väleillä,ne otti kipeää,mutta pystyin täysin rentoutua niiden välissä ja höpötellä kätilön kanssa. Supistusten aikana keskityin vain tiukasti hengittämään ja hokemaan pään sisällä, että "pian helpottaa,pian helpottaa..."

Mun kätilöksi sattui kyllä maailman ihanan tyyppi, kiitos Kaarina, oot ihan huippu ja niin oikealla alalla!!Hänelle oli helppo kertoa mun kevyestä ponnistuskammosta ja tykkäsin paljon hänen tavasta olla läsnä. Tuli niin turvallinen olo. Hän monta kertaa sanoi, että odotellaan ihan rauhassa sitä ponnistamisen tarvetta ja sitten vaan ponnistat. Miten yksinkertaiselta se kuulostikaan.

No kyllähän se ponnistamisen tarve sitten sieltä tuli,ei yhtään yllättänyt eihän?! Pääsin jotenkin kiipeämään sängylle ja tällä kertaa jäinkin makaamaan kyljelle jossa sain hetken aikaa olla ilman supistusta ja se helpotti paljon. Edellisissä synnytyksissä oon siis ponnistanut selällään puoli-istuvassa asennossa.

 Nyt kun ensimmäisen kerran ponnistin ihan vaan kevyesti meni vedet ja seuraavalla syntyi sitten meidän tyttö. Ponnistusvaihe kesti tälläkin kertaa minuutin. Ponnistamis vaihe on kyllä kaikessa rajuudessaan rankka kokemus. Miten se kipu voikaan olla niin kova. Joten koen kyllä olevani ihan super onnekas, kun mulla on aina ollu niin lyhyet ponnistusvaiheet. Synnytyksen kokonaiskesto oli 2h35min. 

Ja se olo mikä tulee sen jälkeen kun vauvan saa pihalle. Voi että. Se on sekoitus onnea, helpotusta, iloa, ihmetystä. Se on puhdasta riemua siitä, että "mä onnistuin!!!"

Pieni parkaisi heti kun maailmaan pääsi ja mä kokoilin itseä Mikon halauksessa<3 Onni oli kyllä juuri siinä hetkessä.

Oltiin pienen kanssa pari yötä sairaalassa. Kaikki meni tosi hienosti heti ensi hetkistä lähtien. Mulla ei oo kenenkään synnytyksen jälkeen ollut mitenkään kiire kotiin. Tiedän, että sielä tulee ihan toiseen tyyliin touhuttua, joten nautin paljon siitä, että saan pari päivää keskittyä vain vauvaan ja siihen, että imetys lähtee hyvin alkuun. 

Niinpä me tälläkin kertaa vietettiin pari päivää ihan vaan iho vasten ihoa ja oltiin tissillä piiiiitkään. Niin ihanaa, kun sai nuuhkia pienen tuoksua ja pusutella toista. Miten rakas hän olikaan ihan heti ja jotenkin niin tutun oloinen. 

Nyt täälä sitten ollaan uppouduttu ihan täydellisesti vauvakuplaan ja kiirettä pois ei ole<3

Aurinkoisia päiviä teille ihanille!

-Ulla-

 

Viisi takana, mikä synnytyksessä pelottaa?

Vai pelottaako mikään.

En oikein osaa sanoa, onko se varsinaista pelkoa vai enenmmänkin jännitystä.

Kaikki viisi synnytystä jotka oon kokenut on jäänyt mieleen posotiivisina kokemuksina. Ne on ollut suhteellisen nopeita,mutta ei mitään syöksysynnytyksiä.  Synnytykset on alkaneet vaihtelevasti joko supistuksilla joista on aika nopeasti huomannut,että synnytys on alkamassa tai sitten kolmella kerralla on mennyt lapsivedet. Sairaalaan mennessä oon ollut neljässä viimeisessä synnytyksesäs ollut jo sen 6-7cm auki. Loppu avautuminen on sujunut neljässä synnytyksessä pallon päällä jossa oonkin sitten istuskellut ja keinutellut sen 3-4h. Esikoisen aikaan istuin keinutuolissa avautumisvaiheen.

Tähän asti kaikissa synnytyksissä on siis kaikki mennyt tosi hyvin ja oon joka kerta kokenut, että oon tilanteen tasalla, oon saanut hyvin määritellä itse miten on parasta olla ja mikä parasta en oo kokenut sitä kipua ihan kamalana. Ja nyt ettei mennä väärille urille, en siis sano, ettenkö olisi ollut kipeä. Oon ollut. Mutta se kipu on joka kerta ollut sellaista jonka kanssa pärjään. Ja näin oon myös sanonut kätilölle, että mennään tällä tyylillä , ilman kivunlievitystä, siihen asti kun tuntuu hyvältä.

 Oon myös pystynyt rentoutua siinä pallon päällä ihan super hyvin. Supistusten välit oon jutellut Mikon ja huoneessa välillä käyneen kätilön kanssa. Supistukset oon hengitellyt S.Y.V.Ä.Ä.N. ja yrittänyt olla rentona.    

Mutta sitten tulee se hetki. Se hetki kun tulee ponnistamisen tarve. Se on se hetki kun oon tainnut kätilöllekin sanoa, että onko pakko jos ei halua...Tai, että vieläkö voi perua koko homman. No eihän sitä voi perua. Mutta just se ponnistusvaihe on mulla se jota pelkään/jännitän. 

Oon yrittänyt kovasti  miettiä mikä siinä on miklä pelottaa. Mun ponnistusvaiheethan on ollut tosi nopeita. Rasmuksen aikana se oli 9min, Nooan 6min, Mandin 3min ja viimeisellä kahdella kerralla papereihin on merkitty 1min,mutta todellisuudessa niissä ei ole mennyt edes sitä, mutta minuuttia lyhyempää ei voi papereihin merkata.

Eli ei syynä ainakaan ole pitkät ponnistusajat. Uskon, että se on vaan se sen hetken rajuus. Kun se ponnistamisen tarve on vaan niin kova. Ja vaikka järjellä ajateltuna tiedän, että eihän siinä oo muuta vaihtoehtoa. Niin silti. Viimeksi mietittiin kätilön kanssa auttaisiko joku kivunlievitys just tuohon ponnistusvaiheeseen, mutta jälkikäteen kätilö sanoi, että ei siinä sekunnissa ehdi mitään antaa:)

Ja siis oon nyt aina kätilölle sanonut, että kun sanon,että mua ponnistuttaa, niin mua oikeasti PONNISTUTTAA ja silloin on ihan ok olla jo vastaanottamassa hanskat kädessä vauvaa!

Tässä yhtenä yönä tuli mieleen hetki Minean synnytyksessä, just kun silloin tuli tuo ponnistamisen tarve,niin tuumasin Mikolle, että "tämä on se hetki mistä mua pitää muistuttaa, kun seuraavan kerran sanon, että haluan vauvan". No tässä sitä taas ollaan.

Tällä kertaa ajatuksissa ja toiveissa olisi päästä testailemaan allasta ja mahdollisesti jopa synnyttää veteen. Ainakin mitä oon nyt lukenut ja kuullut, niin monella juuri tuo ponnistaminen on vedessä helpompaa. Mutta se on sitten tietysti eri asia miten homma menee kun sen aika tulee.

Ja jos joku miettii,oonko puhunut tästä neuvolassa niin kyllä. Mutta eipä siihen oo ikinä oikein mitään tuumattu. Katsottu vain, että "niin sulla on ollut  kyllä tosi nopeat ponnistusajat kaikkien aikana". Niin tiedetään. 

Tiedän ja luotan, että siitä ponnistamisesta tälläkin kertaa selviän ja kokemuksesta tiedän, että kun vauvan saan syliin, en uhraa enää sekunttiakaan koko ponnistusvaiheen ajattelulle, se pieni tulee olemaan kaiken sen arvoista<3

Onko sulla ollut pelkoja synnytykseen liittyen?

-Ulla-

Rv 36, päästäänkö loppuun asti?!

Hellou!

Täälä on lähtenyt rv 36 käyntiin. Maanantaina kävin lääkärineuvolassa ja sielä oli kyllä maailman ihanin lääkäri vastassa. Näitä raskauksia, kun on useampi takana ja lääkäreitä on tullut aika monta kohdattua, niin on huomannut, että ihan kaikki lääkärit ei vaan oo niitä huippu tyyppejä. Varmasti joo asiansa osaavia, mutta ulosanti on "vähän" heikohkoa, jos tiedätte mitä tarkoitan;)

Neuvolassa siis kaikki hyvin, niin kuin osasin odottaakin. Pissa puhdas, paineet ok, ei turvotusta, painoa tullut nyt yhteensä sellainen 3,3kg, eli ei ollenkaan paha. Vauvan sykkeet heilui sielä 150-160 kieppeillä ja tällä kertaa hän jaksoi olla ihan rauhassa, eikä ruvennut riehumaan sykkeitä kuunnellessa. Sf-mitta oli 31cm.Eli hyvin sekin sielä keskikäyrän tuntumassa.

Paikat oli jo aika kivasti pehmenneet ja lääkäri meinasi, että loppuun asti ei tämä bebe masussa ole. Tuumasin hänelle, että kun noin sanoo, niin varmasti paukahtaa reilusti yli ja tämä vielä häädetään käynnistyksellä ulos masusta:)

Ja hei mulla on tässä kolmen lapsen synttärit viikonloppuna järjestettävänä, että ennen sitä ei nyt kyllä ehdi minnekkään synnärille!!

Perus harkkasuppareita on edelleen päivittäin, jotkut saa puuskuttelemaan jo vähän enemmän, osan kanssa ei tarvitse edes vauhtia hidastaa. Mutta nuo koen ihan jo normaaleikis näille viikoille ja samaa mieltä oli lääkärikin. Kävelyvauhti on mallia etana, mutta mihinkäs tässä kiire olis.

Kovasti touhuilen täälä joka päivä kaikkea. Bebelle on jo kaikki ollut monta viikkoa valmiina. Nyt sitten oon vaan siivoillut taloa, lastenhuoneita, meidän jäätäviä kenkävarastoja, varastoa ylipäätään, pessyt ikkunoita. KAIKKEA. Aika hyvin kertoo mun mielestä se, että kun en muuta tekemistä enää keksinyt, niin lajittelin tyttöjen pampulat ja pinnit eri rasioihin, koska hei miksipä ei:)

Tavallaan jollain kieroutuneella ajatustavalla haluaisin, että ehtisi tulla sellainen viimeisten viikkojen tuskastunut olo, sellainen että olisi niiiiiin valmis synnyttämään. Koska tällä hetkellä mulla on päällimmäisenä vaan sellainen fiilis, että en halua luopua tästä masusta.

 Edes nämä helteet ei aiheuta millään lailla tuskastuttavaa oloa, pystyn ihan hyvin nauttimaan lämmöstä myös tämän masun kanssa. Jonka muuten onnistuin myös polttamaan auringossa ihan huolella,APUA!! Laitoin kyllä ihan kunnon kerroksen aurinkorasvaa ja vielä 50 suojakertoimella, mutta ilmeisesti tuo masun iho on nyt niin ohueksi venynyt,että se otti ja paloi ihan kunnolla. Mietinkin jo, että apua jos tulis synnärille lähtö niin olis ollut yhtä tuskaa pitää masulla niitä anturoita. Ei siis enää aurinkoa masulle. Tai ainakin ihan vaan vähän...

Ihana muuten, kun luen lapsille iltaisin iltasatua, niin bebe osallistuu siihen myös potkimalla ihan tosissaan. Mineakin tässä yhtenä iltana ihmetteli, kun koko masu heilui!

Saapas nyt sitten nähdä milloin meidän vauva päättää syntyä. Kovasti häntä jo kylläl odotetaan<3

-Ulla-

Miten mä valmistaudun imetykseen?

Ajattelin koota tähän postaukseen vähän omia vinkkejä miten mä valmistaudun tulevaan imetykseen. Ja ei, en todellakaan pidä sitä päivänselvänä, että imetys onnistuisi.

Taustaa

Ensin vähän taustaa menneistä imetyksistä. Eli Rasmuksen aikana imetin tasan pari viikkoa ja senkin aikana Rasmus sai korviketta pullosta ihan kunnolla. Se koko touhu oli yhtä takkuamista alusta nopeaan loppuun asti ja vasta näin jälkikäteen ajateltuna oon tajunnut, että olisin tarvinnut sata kertaa enemmän ohjausta ja tukea imetyksen alussa. Ja miten sitä olikaan sellainen ajatus, että "no se vauva syntyy ja mä laitan sille tissin suuhun ja that's it. Kuinka vaikeaa se muka voi olla?!". No hei voihan se olla vaikeaa, ihan tosi vaikeaa.

 Nooa imetin sitten sen puoli vuotta ja uskon, että suurin syy oli oma rento asenne. Kun olin nähnyt omin silmin meidän esikoisen kasvavan ja kehittyvän ihan normaalisti korvikkeella ja saavan ihan samalla tavalla läheisyyttä ja syliä ilman imetystä, oli asenne tosi rento toisen lapsen kohdalla. Ajattelin, että no yritetään,mutta ei paniikkia jos ei onnistu. 

Ja kyllä se sitten onnistui. Samoin kävi myös Mandin, Nuutin ja Minean kohdalla joita imetinkin sitten jo muutaman kuukauden yli vuoden ikään. Eli kokemusta nyt löytyy jo jonkun verran. 

Toisaalta mulla on ollut tosi onni noiden meidän murujen kanssa. Kenenkään kanssa ei oo ollut huonoa imuotetta tms. Ihan perus rintaraivareita ja hulinoita toki ja paljon.

Yhtä imettämistä vaan

Haluaisin niin kovasti, että jokainen joka haluaa imettää antaisi sille aikaa ja saisi jostain tukea ja tsemppiä. Mä oon nyt jo henkisesti valmistautunut siihen, että ihan varmasti ne ensimmäiset viikot tai jopa kuukausi menee pääasiassa imettäessä. En muista kenen aikana mulle kätllö sanoi jotenkin niin valaisevasti, että vastasyntyneen vauvan mahalaukku on tyyliin pikkurillin pään kokoinen. Eli onko ihme jos pieni on tosi nopeasti vailla jo uutta maito annosta?

Ja niinhän se nopeasti menee, että kun oot vauvan imettänyt ja hän sieltä pian huikkii jo uudestaan nälkäänsä, niin rupeat miettimään, että ei hitsi, ei mun maito piisaa. Eikös?! Kun just se on se viimeinen ajatus joka päähän kannattaa saada. Kun mä kirjoitin, että oikeastaan ekat viikot menee imettäessä, niin oikeasti mä oon kaikkien neljän onnistuneen imetyksen  alussa istunut pääasiassa sohvalla ja imettänyt. Välillä on tuntunut turhauttavalta, mutta sitten jossain kohtaa sitä on ruvennut huomaamaan, että imetysvälit pidentyvät. Ja se alun tieheä imetys on muuttunut joksikin ihan muuksi.

Ja vaatiihan se imetys toki muutakin kuin sohvalla istumista. On tosi tärkeä huolehtia riittävästä veden juonnista ja siitä, että syö kunnolla. Mä aloitan sen kunnon veden juonnin jo sairaalassa,heti synnytyksen jälkeen. Joka välissä kupillinen, välillä useampi. Ja sen oikeasti huomaa yllättävänkin nopeasti, jos on juonut liian vähän. Sama ruuan kanssa. Ei sun kropassa piisaa energiaa vauvan maitoon, jos et syö kunnolla ja nimen omaan sitä kunnon ruokaa, ei välipaloja ja napostelua lasketa.

Ihan niissä ensi hetkissä ja päivissä kannattaa vauvaa pitää ihokontaktissa. Vielä ennen Minean syntymää en olisi edes uskonut, jos joku mulle sanoo, että se oikeasti vaikuttaa tosi paljon maidon nousuun. Mulla on aiemmilla kerroilla maito noussut vasta kolmantena päivänä synnytyksestä (ja siltikään vauvoille ei oo annettu lisämaitoa). Oon heitä imettänyt ihan koko ajan kun oon sairaalassa ollut. Mutta Minea oli ainut joka oli alusta asti paidan alla, iho vasten mun ihoa. Ja maito nousi heti toisen päivän aamuna kunnolla. Toki siis imetin häntäkin tosi paljon. 

Huvituttina olo?!

Tiedän, että tosi moni ottaa jo synnärille mukaan tutin ja ihan tosi moni aina valittaa ensimmäisinä viikkoina, että ei halua olla huvituttina vauvalle. No en mäkään:) Mutta silti ne ensimmäisten viikkojen  imemisen tarpeet  meillä kulutetaan vain ja ainoastaan tissille. Tutti on toki joo kätevä tietyissä tilanteissa, oon ehdottomasti samaa mieltä. Mutta meillä se otetaan käyttöön siinä vaiheessa, kun imetys on lähtenyt ihan kunnolla käyntiin ja imemis otteessa ei oo mitään ongelmia. Oon itse pelännyt tutin kanssa esim sitä, että annan sitä sitten siinä kohtaa, kun toinen olisi tiheillä rinnalla käynneillä tilaamassa lisää maitoa itselleen ja mä sitten vaan laittelisin ahkerasti tuttia suuhun. Ja lopputuloksena olisi yksi tyytymätön vauva ja äiti joka miettii miksi vauva vaikuttaa koko ajan nälkäiseltä. 


Imetyspaidat

Ja mihin mä tykkään satsata on imetyspaidat. Oikeasti se tekee hommasta vaan huomattavasti helpompaa, kun sun ei tarvitte värkätä paitojen kanssa. Tämä nyt on vaan mun mielipide ja tiedän monia jotka saa homman toimimaan ihan normi paidoillakin. Mutta siis itse tykkään tosi paljon Boobin paidoista ja niitä mulle onkin kertynyt hirmu läjät.  Toki naureskelin kavereille, että aika yksi värinen on mun imetysajan vaatevarasto. Olisko mulla yks vaalean lila paita, yks raidallinen toppi ja loput on sitten mustia:)

Boobin paidoissa on se hyvä puoli, että niillä saa imetettyä tosi huomaamattamasti. Se on tosi kiva juttu, koska mähän oon imettänyt meidän lapsia ihan missä vaan heillä on nälkä tullut. Ravintolassa, kaupassa, huvipuistossa, leikkikentällä, eläintarhassa, laivalla you name it, i did it.  
Noita imetyspaitoja ja -toppeja oon ostanut tosi paljon kirppareilta ja torista. En itseasiassa teidä oonko ostanut yhtään uutena itselle. Boobin paidoissa ainakin hinnat on mun kukkarolle tosi kovat, joten ihan mieluusti ostan niitä huomattavasti edullisemmin käytettynä. Käyttöikä, kun ei ihan hirveän pitkä kuitenkaan ole.

Suojia, tarvitaanko niitä?

Liivinsuojat on mulla ollut ihan must juttu ja kaikkia merkkejä on tullut koitettua. Parhaaksi itselläni oon todennut nuo ylimmässä kuvassa näkyvät Natusan-merkkiset. Ne on mulla ainoat jotka pysyy paikoillaan. Ja siis oon joutunut käyttää suojia ihan 24/7 koko imetyksen ajan. Alussa niitä menee tietty enemmän, mutta kun maidon tulo vastaa sopivasti vauvan tarpeita, niin sitten suojienkin menekki on vähän rauhoittunut. Mutta ne on mulla ollut just niitä joita pitää olla JOKA paikassa. Mulla tais olla jopa autossa pieni pussi jossa oli muutamat suojat, jos esim hoitolaukusta/käsilaukusta oli jostain syystä loppunut:)

 Mutta joo, voin kertoa,että mikään ei oo niin inhottavaa, kuin imettää ja huomata, että toisesta rinnasta valuu maitoa joka kastelee sun paidan erittäin näkyvästi märäksi. Nimimerkillä oon pitänyt vauvaa toisen rinnan päällä yhdessä pesispelissä, kun muuten siinä olis näkynyt vaan märkkä pläntti:D

Mulla ei oo koskaan ollut maidonkerääjiä käytössä, mutta tiedän että tosi moni liputtaa niiden puolesta.

Loppuun

Kootusti mun vinkit imetyksen alkuun vois olla oma rento asenne, runsaasti ihokontakia, imetä, imetä ja vielä kerran imetä, juo ja syö itse kunnolla, niin ja hei lepo on myös tosi tärkeää.  Kysy rohkeasti neuvoa sairaalassa tai kotona ollessa esim neuvolasta.

Ne hetket kun saat olla pieni rinnalla on vaan jotain mieletöntä. Se läheisyys, se teidän kahden yhteinen hetki. Siinä on kyllä ripaus taikaa<3

Ja loppuun, jos se imetys sitten kuitenkaan ei onnistu muista, että sä oot ihan yhtä hyvä äiti, vaikka vauva saisinkin maidon pullosta ja se olis korviketta. Vauva tulee saamaan ihan yhtä paljon läheisyyttä ja rakkautta, sillä ei oo väliä miten se syöttäminen tapahtuu.

 Sä oot paras mahdollinen äiti sun vauvalle joka tapauksessa<3

Mitä ajatuksia imetys sussa herättää? Tämä on mulle asia josta voisin puhua ja kirjoittaa pienen ikuisuuden! Nytkin tuntuu, että  tuli vaan ripaus sieltä, toinen täältä.

-Ulla-

Niin onnellinen näistä jokaisesta!

Välillä sitä katsoo lapsia, kun he leikkivät vaikka  yhdessä trampoliinilla ja miettii miten onnellinen sitä voikaan omista lapsista olla. Ja tässä kun ollaan eletty ihan erilaista kevättä kuin koskaan ennen, on ollut niin suuri rikkaus omistaa monta lasta. Juteltiin tästä lastenkin kanssa, että miten olisi ollut ihan eri viettää etäkoulua jos meillä olisi vain yksi lapsi. 

Nyt, niin kuin normaalistikin, heillä oli aina seuraa kun lähdettiin pihalle. Oli kaveri jonka kanssa tehdä läksyjä ja ihmetellä opettajan kuvaamataidon ohjeita. On kaveri jonka kanssa tehdä palapeliä ja leikkiä kotia.

Mitään en enempää toivo, kuin että he olisivat yhtä läheisiä aikuisinakin. Että löytäisivät toisistaan sen ihmisen jolle voi kertoa kaikki, ilot ja surut. Että voit luottaa, että sun sisarukset on ne jotka tukee tiukan paikan tullen, kuuntelee, ohjaa ja auttaa. Nauraa sun kanssa, iloitsee sun onnistumisista ja tsemppaa sua eteenpäin. 

Meillä on nyt ihan selvästi muodostonut sisaruspareja. Nuutti on Rasmuksen kanssa sellainen pari, että voi apua. He painivat niin paljon trampalla, että mua välillä ihan hirvittää. usein tuleekin huudettua, että "muista Rasmus, että sä oot paljon isompi kuin Nuutti, olkaa varovasti!"

Toinen hauska pari on Minea ja Nooa. Mineasta näkee, että on ihan Nooan lumoissa. Isoveljen huomio on vaan jotain ihan parasta ja neiti säteilee kuin aurinko, kun Nooa jaksaa hänen kanssa hetken touhuta. ja se kikatuksen määrä, sille ei loppua tuu. 

Niin hellyttävää katsoa miten pienet nauttii, kun saavat olla isompien kanssa. Mandi taas on keskellä sopivasti niin, että menee luontevasti kaikkien kanssa. Hän keksii Minean ja Nuutin kanssa ihan mielettömän hienoja leikkejä jotka saattaa kestää montakin tuntia, välillä jopa useamman päivän.  Samoin hän jaksaa osallistua poikien ja heidän kavereiden hippa ym leikkeihin. 

Ja kyllä meillä leikitään ihan tosi paljon niinkin, että kaikki viisi leikkivät yhdessä. Vaikka vanhimmalla ja nuorimmalla onkin 9 vuotta ikäeroa. Mä uskon, että kun lapsia on paljon, he ovat pienestä asti oppineet ottamaan muut huomioon. Ja kun lisänä on ollut vielä ison osan heidän elämää eri-ikäisiä hoitolapsia, niin siinä on pakkokin osata jakaa omia lelujaan ja kuunnella muidenkin mielipiteitä. 

Ja vaikka meillä painitaan, riidellään ja huudetaankin oikeastaan päivittäin, niin en osaisi olla ollenkaan ilman tätä viisikkoa.  Meillä nauretaan ja meillä kiljutaan. Hiljaista meillä on oikeastaan vain illalla, kun lapset on mennyt nukkumaan.  Tämä on just sitä meidän näköistä elämää, ihanaa, kova äänistä, menoa ja meininkiä sisältävää elämää.

Olis kiva kuulla millaisia sisarus suhteita teidän lapsilla on? Tai sulla itsellä?

-Ulla-

Kuinka tämä voi olla näin hankalaa?!

Pystytkö kuvitella tilanteen. Sua väsyttää ihan kunnolla. Meet sänkyyn ja nukahdat alta viiden minuutin. Nukut heräämättä n. 4h ja sitten heräät siihen, että sun toinen (tai huonolla säkällä  molemmat) lonkat on ihan jumissa.

 Käännät kylkeä suuren ähinän ja puhinan säestämänä ja se kääntyminen aiheuttaa tietty supistuksenkin. Supistuksen ohi menoa odotellessa tulee mieleen, että hitsi jos tuliskin lähtö. "Ei pliis tänä yönä,en jaksa just nyt".

 Asettelet tyynyjä sun polvien väliin, yks halaus otteeseen kainaloon ja se pään alla oleva tyynykin vaatii vähän pöyhimistä. Sitten suljet silmät suurin toivein jatkaa sun unia. Kunnes se ajatus tulee. "Pitäisköhän käydä kuitenkin samalla heräämisellä vessas?!" Tuut sänkyyn ja meet kyljelle. Hetken päästä huomaat, että se on se hitsin sama kylki jolla sä makasit ennen ekaa käännöstä, joka oli jo valmiiksi ihan puutunut. Huoh. Sitten sä ootkin jo niin hereillä, että ei nukuta enää ollenkaan.

Siinäpä mun joka öinen vähemmän kiva hetki:D

Oon siis kyllä niin onnellinen, että mulle piisaa se yksi kerta vessassa käyntejä per yö. Ja miten ihanaa, että vaikka yöllä joutuukin vähän valvoa, niin aamulla saan kyllä hyvin nukuttua sinne puoli kahdeksaan, jolloin koululaiset nousee.

Nyt elellään raskausviikkoa 32+5 ja voin edelleen vallanmainiosti. 

Harkkasupistukset on toki tullut, ilmeisesti jäädäkseen, kuvioihin mukaan. Mutta näillä viikoilla ne nyt oli jo ihan odotettavissakin. Omaa vointia on oppinut kyllä jo niin hyvin kuuntelemaan, että heti tietää milloin ne supistukset on sellaisia, että on parempi vähän höllätä tahtia ja ottaa rauhallisemmin. 

Pääsääntöisesti saan kyllä touhuttua päivän aikana ihan tosi hyvin. Niin kuin esimerkkinä viime torstai. Pesin pari koneellista pyykkiä (no okei, ei vaadi hirveitä fyysisiä ponnisteluja), maalasin eteisen seinän kolme kertaa, imuroin ja pesin alakerran lattiat, pesin molemmat vessat ja sitten kävin vielä iltapäivällä kaupassa. Eikä tuntunut missään. 

Masu on iso. Siis jotenkin tuntuu, että se on nyt viime viikkoina kasvanut ihan valtavasti ja vähän itseä on ruvennut mietityttämään beben koko. Meillähän ei neuvolassa oo ollenkaan ultraa,joten pienen koko selviää sitten synnytyksessä. Niin ihana olis päästä vielä kerran ultralla kurkkaamaan mitä masuun kuuluu ja minkä kokoinen tyyppi sielä on. Jos mitään ihmeempää ei tule, eli ei tuu äitipoli käyntiä, niin ei tule myöskään ultraa.

Mutta voi. Mä silti niin rakastan tätä oloa ja on jo valmiiksi niin mahdottoman haikea olo pelkästä ajatuksesta, että tämä ihmeellinen aika on pian ohi. Miten nopeasti voi viikot ja kuukaudet mennä? Oonko varmasti muistanut nauttia kaikesta, oonko silitellyt masua tarpeeksi, kuulostellut pienen potkuja. Ollut kiitollinen siitä, että saan tämän vielä kokea. 

Miten sä oot nukkunut odotusaikana?!

-Ulla-

Miten syödä raskausaikana?

*Kaupallisessa yhteistyössä Nordic Fit Maman ja Perhekuplan kanssa*

Mä oon nyt tässä raskaudessa yrittänyt hirmuisesti keskittyä siihen mitä syön. Ja tässä raskaudessa mulle on maistunut tosi hyvin erilaiset salaatit, toisin kuin muissa jossa lähinnä pelkkä ajatus salaatista sai voimaan huonosti. Tosin mun salaateissa on niin paljon kaikkea, että jos ei siitä tykkää, niin ei sitten mistään!

Oon myös pystynyt syömään aamuisin puuroa,joka sekin oli parissa edellisessä raskaudessa ihan totaalisen no no. Nyt oon syönyt arki aamuisin aina puuroa ja isot kasat marjoja joita luojan kiitos käytiin syksyllä keräilemässä. Välillä on puuron päällä mustikoita, välillä punaviinimarjoja ja välillä mansikoita. Välillä pariakin noista. Lisäksi laitan sokeritonta mehukeittoa ja raejuustoa. Ihan super hyvää ja jaksaa mukavasti sinne luonaaseen asti. 

Iltaisin oon yrittänyt syödä jotain hedelmiä, joistä tällä hetkellä SUURI rakkaus on tuore ananas. Siis miten hyvää se voikaan olla. Voin syödä kokonaisen ananaksen ihan tuosta vaan! Ja jos se on oikean kypsyinen, niin lähtee kyllä makean nälkäkin samalla! Toinen herkku ja varmaan vähän ihmeellinen yhdistelmä on kiivi ja banaani pilkottuna kippoon. Kuulostaa oudolta,mutta toimii! Joskus heitän vielä rahkan sinne sekaan. Ihanan raikasta ja täyttääkin mukavasti.

Norcic Fit maman raskaana olevien verkkovalmennuksesta oon saanut ihan tosi kivasti tietoa miten syödä niin, että vauva ja mä saadaan kaiken mitä tarvitaan. Mitkä on niitä juttuja mihin oikeasti kannattaa satsata. Mistä saa hyvin energiaa itselle ja vauvan kasvuun. 

Ihana tieto oli mulle ainakin se, että siinä missä monessa ruokavaliossa hiilarit on ihan myrkkyä(tai ainakin nyt melkein) niin tässä niitä suositellaan syötäväksi. Toki sillä on paljon väliä mistä ja millaisia hiiilareita syö. Oonkin kiinnittänyt paljon huomiota esim siihen mitä leipää syön. Ja kaikille lienee selvää ne jutut joita kannattaa vältellä, tai ainakin nauttiia ihan vaan kohtuudella. Itse yritän pitää viikossa vain yhden tai maksimissaan pari päivää jolloin herkuttelen.Ja ihan vaaleita leipiä meillä ei ole ollut enää moneen vuoteen.

Valmennuksesta saa myös vinkkejä miten tasapainottaa sokereita jotka tuntuu olevan ongelma monelle raskaana olevalle. Itsekin kävin sokerirasituksessa,mutta arvoissa ei ollut mitään poikkeavaa, onneksi. 

Jos haluaa jotenkin lyhyesti kiteyttää miten syödä raskausaikana, niin sanoisin, että mahdollisimman paljon värikkäitä juttuja, marjoja,hedelmiä ja vihanneksia. Paljon laadukkaita proteiineja(kanaa, kalaa, kananmunaa,leikkeleitä) hyviä hiilareita ja hyviä rasvoja. 

Ja nuo värikkäät osuudet on näin kevään ja kesän aikaan niin helppo toteuttaa, kun kaupoissa on vaikka mitä ihania satokauteen sopivia tuotteita!

Nyt mä vaan pidän peukut pystyssä,että saan pidettyä tämän hyvän ruokarytmin ja sisällön, myös sitten raskausajan jälkeen.

-Ulla-

Viimeinen kolmannes alkoi!

"vauva venyttelee ja potkii, mutta tila alkaa käydä jo hieman ahtaaksi"

Miten musta tuntuu, että meidän bebellä on kyllä vielä tilaa potkia ja möyrästää miten tahtoo?! Välillä ihan huvittaa, kun tuntuu, että maha heiluu ihan miten sattuu, kun toinen vähän melskaa sielä!

Musta vähän tuntuu, että bebe kääntyi eilen masussa ympäri. Tänään ja eilen illalla rupesi  nimittäin liikkeet tuntumaan enemmän oikealla kyljessä, tähän asti niitä on tuntunut tuola ihan alhaalla. Ja tuo kylkeen potkiminen on tuttua jokaisen meidän lapsen loppu raskaudesta. Ihan mielenkiintoista mennä ens viikolla neuvolaan ja kysyä, saako he tunnusteltua miten päin bebe tuola on. 

Mähän siis oon itse ihan surkea tunnustelemaan miten päin vauva kyydissä on. Näin on ollut mulla joka raskaudessa. En vaan hahmota vaikka kuinka yritän, että missä toisen pää on ja missä selkä menee. Onneksi on ammattilaisia jotka osaa tuon homman!

Tiedän, että tosi monen kevät- ja kesävauvan odotuksen loppu on täynnä huolta ja pelkoa, kiitos Koronan. Synnäreiltä tulee melkein päivittäin uusia ohjeistuksia miten synnytyksien ja tukihenkiköiden kanssa toimitaan. Kuka saa tulla mukaan synnytykseen ja missä vaiheessa, entä miten toimitaan synnytyksen jälkeen. On huolta henkilökunnan riittävyydestä ja äidin turvallisuudesta.

Mä ymmärrän tämän. Itse yritän kuitenkin tässä kohtaa olla turhaa stressaamatta. Ensinnäkin mun synnytykseen on vielä aikaa. Toiseksi, kun se asian koko aikainen pohdinta ei vaan muuta sitä miksikään. Tottakai haluan Mikon mukana synnytykseen,mutta tiedän myös, että tarpeen vaatiessa pärjään yksin. Mä en myöskään oo itse avautumisvaiheessa kenenkään aikana kaivannut kätilöä vierelle, uppoudun niin paljon vaan siihen omaan kuplaani. 

Meistä  kukaanhan ei voi tietää mikä se tilanne on sitten kesäkuussa. Kun ei sitä voi tietää ensi viikonlopunkaan tilannetta. Tiedän, että näillä kaikilla toimilla yritetään nyt vaan turvata sekä äidin, vauva, että henkilökunnan pysyminen terveenä. Ja vaikka joku voi nyt ampua mua tämän lauseen johdosta, niin mä oon ihan varma, että vaikka isä ei sinne vierihoito-osastolle pääsisikään, niin hänkin saa vauvaan luotua ihanan ja läheisen suhteen sitten vauvan ja äidin kotiin tullessa. 

Ei tämä ole varmasti se ihanne tilanne kellekkään, ei äideille eikä synnäreiden henkilökunnalle! Mutta se, että asiaa panikoidaan joka puolella ja löydetään vaan koko ajan uusia uhkakuvia ei ainakaan auta ketään.

Mä haluan tässäkin asiassa keskittyä nauttimaan tuosta pienestä ihmeestä jota saan kasvattaa tältä kaikelta piilossa, turvassa<3  Mennään päivä kerrallaan eteenpäin ja luotetaan tulevaan.

Toivottavasti sä voit tämän kaiken keskellä löytää jotain positiivista ja pitää siitä kiinni<3

Mukavaa tiistai päivän jatkoa!

-Ulla-