Mielikuvitusta rikastuttavat joululahjat

 *Kaupallinen yhteistyö Kustannus Mäkelän  ja Perhekuplan kanssa*

Me ollaan tänä vuonna mietitty entistä enemmän joululahjojen suhteen sitä, että ne olisi todella tarpeeseen ja ei sellaisia lyhyt aikaisia juttuja. Kirjat on mun mielestä yksi sellainen helppo ja kiva lahja, joista ihan varmasti on iloa pitkäksi aikaa. Me saatiin Kustannus Mäkelältä monta uutta kirjaa joita on nyt ahkerasti lueskeltu.

Meillä luetaan oikeastaan joka ilta satu lapsille ja Mandi varsinkin on oikea lukutuokka, jolle mikään määrä kirjoja ei meinaa piisata:) Nuutti ja Mineakin haluaa mennä sänkyyn aina vähän aiemmin, että ehtivät katsella kirjoja ennen nukahtamista. Ja onhan sadut ihan loistava rauhoittumis tapa ennen unia. 

Lilianan kanssa katsellaan monesti kuvakirjoja,joita hän jo niin  tarkasti jaksaa tutkia. Tässä Hellästi Hellien kirjassa(Sirpa Sironen-Hänninen, Leea Mattila) on ihania loruja ja leikkivinkkejä  niiden rinnalle.  Siitä löytyy myös muutama helppo laulu pienen kanssa laulettavaksi. Kuvat herätti ainakin meidän pienen mielenkiinnon!

Ilahduin ihan super paljon, että meidän kirja paketista löytyi myös mulle itselle luettavaa. Tunnetaidot on oikeastaan sellaine osa-alue, josta oon kiinnostunut sekä äitinä, että töiden puolesta. Tästä tunnetaitojen käsikirjasta(Julia Pöyhönen, Heidi Livingston) sai taas paljon uusia vinkkejä ja tehtäviä lasten kanssa työskentelyyn. Mikä ihaninta kirja on kirjoitettu niin, että sitä on helppo lukea ja ymmärtää. Inhoan niitä kirjoja, jossa puolet asioista on selitetty niin vaikeasti, ettei asia aukene ollenkaan. Tiedätte varmasti mistä puhun!

Ja koska käsityöt on mulle iso juttu, niin tätä Neulo ja virkkaa pakkaspäiviin kirjaa(Jenny Alderbrant,Kamilla Alderbrant) on tullut selailtua paljon ja suunnitelmissa on tehdä ainakin uudet lapaset ja pipo itselle. Niin kauniisti kuvitettu kirja, että pelkästään jo kuvien perusteella tulee sellainen pakko saada-fiilis!

Luetaanko teillä paljon? ja Tuleeko sun itse luettua muuta kuin lastenkirjoja?

Suosittelen lämpimästi kurkkaamaan Kustannus Mäkelän laajan tarjonnan, sieltä löytyy kirjoja ihan jokaiselle!!

Ihanaa uutta viikkoa juurikin sulle!

-Ulla

3kk vauvakuplassa

 Hellou!

Täälä on heti aamusta ajeltu neuvolaan kurkkimaan miten meidän pikkuinen kasvaa. Ja niin kuin itse arvelinkin, hienosti hän kasvaa.

Pituutta meidän pieneltä löytyy 60,9cm (57,4cm) ja painoa 5860g  (5130g). Suluissa siis 2kk mitat.

Oon niin onnellinen, että Liliana kasvaa hyvin äidinmaidolla. Niin paljon helpompaa, kun ei tarvitse antaa pullosta lisämaitoa.  Maito määrän nostatusta meillä kyllä taitaa olla, koska viime yönä oltiin tosi usein tissillä. Mutta kun sen tietää, että mikä on syy tiheämpään imuu, niin kyllä sen jaksaa. 

Oon yrittänyt nyt kiinnittää huomiota, että syön tarpeeksi niitä hyviä rasvoja. Lisäilen salaattiin usein lohta, avokadoa ja pähkinöitä. Ja yritän juoda vettä ihan kunnolla, eikä vaan  paria lasillista.

Meillä on ollut tässä ilmassa myös pieniä rintaraivareita. Ei mitään ihan mahdottomia,mutta välillä kyllä vähä äitiä turhauttavia. Siis tiedättekö miten rasittavaa on olla tissi paljaana ja sitten toinen ottaa yhden imun ja rupeaa huutamaan?!??! Mä oon huomanut, että yllätys elementti toimii tässä. Välillä pidän ihme ääniä tai nousen ja heilun hetken aikaa. Tai sitten vaan noustan ylös neidin ja rauhoittelen  hetken. Välillä saattaa uni tulla jo rauhoitellessa ja sitten syötän vasta, kun hän rupeaa heräilemään. 

Millainen kolme kuukautinen meiltä sitten löytyy. No ihana<3 Liliana rakastaa kun hänelle jutellaan. Hän kuuntelee tarkasti ja vastaa ihanalla jokeltelulla. Hymy on tosi herkässä myös. Muutamat ääneen naurahduksetkin ollaan saatu kuulla, mutta kunnon kikatus odotuttaa vielä. 

Hän tarkkailee ympäristöä todella paljon ja on ruvennut nyt bongailemaan esim kelloa ja lamppuja. Hän ei ole vielä kääntynyt itse laittialla kumminkaan päin(sellältä masulle tai masulta selälle), mutta kyljelle kääntyillään jo paljon ja nyt tällä viikolla hän on ruvennut nostelemaan jalkoja paljon ylös päin.  Lattialla ja hoitopöydällä makoilu aiheuttaa myös ihan hurjan potkimis vimman ja voin kertoa, että välillä housujen jalkaan saanti on aikamoinen urakka!

Uusimpana juttuna on nyt ylös päin pyrkiminen sitterissä ja sylissä. Välillä ihan naurattaa, kun toinen pää punaisena yrittää nousta ylös päin. EI VIELÄ!! Lattialla ollessa masulla viihdytään aina pieniä hetkiä kerrallaan, mutta lisääntyvissä määrin. 

Rakastan aamuja hänen kanssa. Miten toinen voikaan ihan aina herätä hyvällä tuulella? Ei väliä millainen yö on takana, niin päivä alkaa hvyin  kun näkee pienen iloisen ilmeen<3 Päikkäreiltä meillä yleensä kyllä sitten herätään huudon kanssa,mikä tosin menee nopeasti ohi. Muutenkin Liliana on kyllä niin perus tyytyväinen tyttö joka ei turhia itkeskele,mutta tekee kyllä selväksi milloin kaipaa seuraa tai on nälkä. 

Ja sitten päivärytmi. No meillä ei kyllä oo oikeastaan mitään selvää rytmiä. Enemmänkin se menee niin, että kun luulen, että olis rytmi niin seuraavana päivänä saan huomata, että eipäs olekaan. Mutta aamuisin herätään noin 7.30-8.30 ja illalla mennään nukkumaan n.21-22 välillä. Päivä kuluukin sitten ottamalla eri mittaisia päikkäreitä. Jotkut kestää 10min ja pisimmät on tainneet olla parisen tuntia. Että hei nauttikaa jos teillä otetaan niitä mun haaveilemia 3-4h päiksyjä. Hereillä neiti jaksaa olla about tunnin. Joskus vähemmän joskus enemmän. Yritän aina vähän ennakoida, koska jos väsymys menee yli niin sen kyllä huomaa. 

Yöllä me kyllä nukutaan hyvin, joka ei siis meidän tapauksessa tarkoita, etteikö syötäisi. Liliana syö 3-5 kertaa yössä.  Toisaalta mä kyllä ajattelenkin niin, että toinen on vasta 3kk, ei vielä tarvittekkaan olla yötä syömättä. Ja onneksi ne meidän syötöt menee edelleen tissi suuhun-unta palloon- meiningillä. Eli kukaan ei valvo tunti kaupalla öisin.  Ja jos nyt yhtään on sama meininki kuin isommilla sisaruksilla niin mä odottelen niitä kokonaisia öitä sitten joskus yhden vuoden jälkeen:)

Tiedättekö mitkä on noiden hymyilyjen ja jokeltelujen lisäksi ihania hetkiä? Ne kun toinen nukkuu rinnan päällä. Oi että mä rakastan niitä hetkiä, kun ei oo mihinkään kiire ja saan vaan kuunnella toisen rauhallista tuhinaa ja suukotella hänen päätä<3

Että joo, vauvakuplassa ollaan edelleen vahvasti!

-Ulla-

Äiti joko meillä on tarpeeksi pölyä?! -Lapset mukaan siivoamaan-

 *kaupallinen yhteistyö Sinituotteen kanssa*

Mä oon saanut kunnian olla tänä syksynä Sinin brändilähettiläs instan puolella. Ja te nyt varmaan, jotka ootte jo kauemmin seuraillut mua tiedätte, että mä suorastaan rakastan siivoamista. Niinpä tämä on kyllä niin mun juttu!

Tuotepaketissa tuli mulle muutamia ihan uusia juttuja ja tässä postauksessa esittelyssä niistä yksi. Se jonka takia meillä ihan oikeasti välillä vähän odotetaan, että sitä pölyä tulisi lisää:)

Ja syyllinen on siis tässä, saanko esitellä, pölypampula. Mä en oo saanut itse tätä testata kuin pari kertaa, koska aina kun haen tämän kaapista, nappaa joku lapsista sen itselleen. Siinä kohtaa oon sitten antanut lasten siivoilla ihan niin paljon kuin haluavat. 

 

Meillä lapset siivoavat aina omat huoneensa. Lisäksi isommat (tai mä) auttavat pienempiä aina silloin tällöin. Jos on joku super hyvä leikki menossa, niin sitä ei oo mikään pakko siivota pois jos sitä halutaan jatkaa vielä seuraavana päivänä. Jos taas rupeaa vaikuttamaan siltä, että leikki ei enää kiinnosta niin se siivotaan pois. Oon huomannut, että jos huone on ihan sotkuinen, niin lapset eivät edes halua leikkiä siellä. Oon myös yrttiänyt huomioida lasten huoneissa sen, että kaikille leluille olisi oma paikka. Niin on jo pientenkin lasten helpompi siivoa, kun tietää minne lelut kuuluvat.

Isommat lapset myös imuroivat omat huoneensa ja lisäksi pyyhkivät pölyt pois. Tuohon pölyjen pyyhintään pölypampula on ihan huippu kätevä. Materiaaliltaan se on mikrokuituinen, joten siihen tarttuu ihan loistavasti pölyt kiinni. Todella käytännöllistä on, että sen saa liitettyä sini varsiin. Eli se missä mä oon sitä käyttänyt on kaikki ylhäällä olevat jutut. Samalla oon aavistuksen ehkä kauhistunut mikä määrä hämähäkin seittejä meidän kattolistojen luona on ollut!!?? 

Mun mielestä on tosi tärkeää opettaa jo pienille lapsille, että omat sotkut siivotaan pois. Toki se tapahtuu ensin yhdessä ja pikku hiljaa lapselle voi antaa vastuuta lisää. Meillä on ainakin jo pari vuotiaalle annettu omaa tiskirättiä käteen, että pienikin on päässyt auttelemaan siivoamisessa ja monesti juuri tuon ikäiset (2-6-vuotiaat) onkin tosi innoissaan auttelemassa vanhempia. Mutta tärkeimpänä opettaa siis, että jonkun ne lelutkin pitää kerätä, ei ne itsestään mene paikoilleen.

Miten teillä lapset osallistuvat siivoamiseen? Ootteko keksineet jotain kivoja kikkoja millä saatte lapset osallistumaan siivoukseen?

Hei ja koodilla Brändilähettiläs saatte -15% Sinituotteen nettikaupasta. Sielä on hurjat määrät laadukkaita tuotteita siivoukseen liittyen!

-Ulla-

Hermoja kiristävä koulun alku

 Meillä tosiaan alkoi koulu ja eskari tiistina. Mutta palataan ajassa vielä maanantaihin. 

Tiedättekö miten harmitti, kun olin jotenkin ajatellut,että lasten viimeinen lomapäivä on vielä sellainen mukavan rento ja sitten se on ihan kaikkea muuta. Mä rupesin omaan tyyliini heti maanantai aamuna selvittelemään, että mihin aikaan nyt kenenkin pitää olla omassa koulussaan. Koska mun mielestä on vaan tosi outoa, että vielä koulua edeltävänä päivänäkään ei tiedetä moneltako koulu alkaa. 

Niinpä surffailin pitkin wilmaa ja sen mukaan meidän lasten olisi pitänyt olla ihan eri aikoina koulussa. Sitten kun kyselin asiaa parilta muulta äidiltä,jonka lapset myös tulee samaan kouluun ja Mandin kanssa samalle luokalle, oli vastaus ihan eri mitä wilmassa. Laitoin opettajalle viestiä,en saa vastausta. Olin oikeasti jo niin hermona tuossa vaiheessa, että teki mieli heittää kännykkäkin pellolle. No sieltähän se sitten kaupungin sivuilta tieto löytyikin. Ja lopulta iltapäivällä myös opettajilta tuli asiasta viestiä.VIIMEINKIN.

Ja sitten sai ruveta selvittelemään mihin aikaan linja-auto on tien päässä, että rasmus osaa olla oikeaan aikaan siellä ja entäs taksi, että Nooa on oikeaan aikaan paikalla. Nämä onneksi selvisi vähän helpommalla:)

Maanantai ilta oli meillä aika levotonta menoa. Huomasi, että lapsia jännitti tosi paljon. Etsittiin vaatteet valmiiksi, pakattiin reput ja teroitettiin kynät. Nuutille etsittiin eskariin varavaatteita ja laittelin nimitarroja vaatteisiin.

Mutta niin vain oltiin peräti ajoissa tiistai aamuna matkalla uuteen kouluun. Niille jotka ei tiedä/muista meidän lasten pieni kyläkoulu lopetettiin ja he aloittivat tänä syksynä koulun meidän kaupungin keskustassa, ihan juuri valmistuneessa koulussa. Päätettiin, että mä käyn viemässä Mandin ja Nuutin ensimmäisenä aamuna, että ei tarvitsi taksikyytiäkin vielä jännittää. Sielä sitten uuden koulun pihassa etsittiin  tuttuja kavereita Mandille ja kun niitä löytyi lähdin ajelemaan kohti Nuutin eskaria.

 Eskarin pihassa oli kaikki uudet eskarit ja eskariopet koolla ja Nuutti oli kyllä niin super reipas. Mikon kanssa niin jännitettiin miten hänellä tuo jääminen sujuu, kun ei ole ollut edes kerhossa. Mutta turhaa jännitettiin! Pienen alku infon jälkeen eksarit menivät pienissä jonoissa sisälle meille vanhemmille vilkuttaen. Ai että miten liikuttavaa se on on nähdä nuo pikkuiset isot reput selässään<3

Vaikka onkin vähän haikea fiilis kesän päättymisestä, niin toisaalta arki ja päivien rutiinit on niin tervetulleita. Ja kyllähän syksylläkin on ihania lämpöisiä päiviä! Meillä lapsetkin tykkää, kun näkee taas säännöllisesti kavereita ja nyt uuden koulun myötä saavat vielä toivottavasti  uusiakin kavereita. Niin mahtavaa!

Kun seison koulun pihassa,

on pieniä perhosia mahassa,

Huomaako minua yhtään kukaan,

ottaako minutkin leikkiin mukaan?

 

Äiti ja isäkin varoittaa,

ei ajotiellä kulkea saa.

Muistanko kaikki säännöt nää,

jotka uutena päässäni myllertää?

 

Ehkä tämäkin joskus helpottuu,

kun uusiin juttuihin tutustuu.

Nyt kaikki vaan niin jännittää,

kaikkeen tottumaan pitää yrittää.

Birgit Ahokas

Kaikille eskarilaisille ja koululaisille turvallista kouluvuotta ja enkeleitä koulumatkoille<3

Löytyykö teidän perheestä eskareita tai koululaisia?Millä fiiliksillä sielä aloitellaan kouluvuotta?

-Ulla-

Niin onnellinen näistä jokaisesta!

Välillä sitä katsoo lapsia, kun he leikkivät vaikka  yhdessä trampoliinilla ja miettii miten onnellinen sitä voikaan omista lapsista olla. Ja tässä kun ollaan eletty ihan erilaista kevättä kuin koskaan ennen, on ollut niin suuri rikkaus omistaa monta lasta. Juteltiin tästä lastenkin kanssa, että miten olisi ollut ihan eri viettää etäkoulua jos meillä olisi vain yksi lapsi. 

Nyt, niin kuin normaalistikin, heillä oli aina seuraa kun lähdettiin pihalle. Oli kaveri jonka kanssa tehdä läksyjä ja ihmetellä opettajan kuvaamataidon ohjeita. On kaveri jonka kanssa tehdä palapeliä ja leikkiä kotia.

Mitään en enempää toivo, kuin että he olisivat yhtä läheisiä aikuisinakin. Että löytäisivät toisistaan sen ihmisen jolle voi kertoa kaikki, ilot ja surut. Että voit luottaa, että sun sisarukset on ne jotka tukee tiukan paikan tullen, kuuntelee, ohjaa ja auttaa. Nauraa sun kanssa, iloitsee sun onnistumisista ja tsemppaa sua eteenpäin. 

Meillä on nyt ihan selvästi muodostonut sisaruspareja. Nuutti on Rasmuksen kanssa sellainen pari, että voi apua. He painivat niin paljon trampalla, että mua välillä ihan hirvittää. usein tuleekin huudettua, että "muista Rasmus, että sä oot paljon isompi kuin Nuutti, olkaa varovasti!"

Toinen hauska pari on Minea ja Nooa. Mineasta näkee, että on ihan Nooan lumoissa. Isoveljen huomio on vaan jotain ihan parasta ja neiti säteilee kuin aurinko, kun Nooa jaksaa hänen kanssa hetken touhuta. ja se kikatuksen määrä, sille ei loppua tuu. 

Niin hellyttävää katsoa miten pienet nauttii, kun saavat olla isompien kanssa. Mandi taas on keskellä sopivasti niin, että menee luontevasti kaikkien kanssa. Hän keksii Minean ja Nuutin kanssa ihan mielettömän hienoja leikkejä jotka saattaa kestää montakin tuntia, välillä jopa useamman päivän.  Samoin hän jaksaa osallistua poikien ja heidän kavereiden hippa ym leikkeihin. 

Ja kyllä meillä leikitään ihan tosi paljon niinkin, että kaikki viisi leikkivät yhdessä. Vaikka vanhimmalla ja nuorimmalla onkin 9 vuotta ikäeroa. Mä uskon, että kun lapsia on paljon, he ovat pienestä asti oppineet ottamaan muut huomioon. Ja kun lisänä on ollut vielä ison osan heidän elämää eri-ikäisiä hoitolapsia, niin siinä on pakkokin osata jakaa omia lelujaan ja kuunnella muidenkin mielipiteitä. 

Ja vaikka meillä painitaan, riidellään ja huudetaankin oikeastaan päivittäin, niin en osaisi olla ollenkaan ilman tätä viisikkoa.  Meillä nauretaan ja meillä kiljutaan. Hiljaista meillä on oikeastaan vain illalla, kun lapset on mennyt nukkumaan.  Tämä on just sitä meidän näköistä elämää, ihanaa, kova äänistä, menoa ja meininkiä sisältävää elämää.

Olis kiva kuulla millaisia sisarus suhteita teidän lapsilla on? Tai sulla itsellä?

-Ulla-

Miten niin lapsien kanssa olosta ei nauti?!

Moiks!

Mua kuulkaa jotenkin niin sieppaa nämä melkein joka viikkoiset otsikot iltapäivälehdissä, joissa uutisoidaan miten nykynuoret ei halua lapsia. Koska eihän lapsiperhe -elämä voi olla nautittavaa. Se on yhtä kaaosta, rankkuutta ja jotain ihan hirvittävää aamusta iltaan, vuodesta toiseen.

APUA!!!

Ja sitten ihmetellään, kun Suomessa on lasten syntyvyys rajussa laskussa. Ja ettei kukaan ymmärrä väärin, niin en oo myöskään sitä mieltä, että kaikkien pitäisi lapsia hankkia. Joillekin sopii elämä ilman lapsia ja se on hyvä juttu. Mutta se, että lapsiperhe elämä saa leiman jota se ei todellakaan ansaitse on vaan väärin. 

Kaikilla on välillä rankkaa

Mä oon melko varma, että kaikissa suhteissa, perheissä ja kokoonpanoissa on ne omat hyvät ja huonot hetket. Lapseton pariskunta ei varmaankaan elä koko aikaa ihanassa vaaleanpunaisessa hötössä jossa  mikään ei ole rankkaa ja koskaan ei väsytä.

Toki ne lapset kuormittaa. Se on rankkaa ja väsyttävää herätä monta kertaa yössä ja se on rankkaa kun koko perhe sairastaa. Se on rankkaa sovittaa yhteen työ- ja perhe-elämä ilman suurta tukiverkkoa, pahimmassa tapauksessa kokonaan ilman minkäälaista tukea. 

Pahduttava onnen tunne

Mutta miten paljon ne lapset sulle antaa. Mä epäilen, että sitä on niin vaikea sellaisen ymmärtää jolla ei lapsia ole(paitsi ehkä perhettä tosi lähellä olevat ihmiset, niin kuin mun sisko, joka kyllä on mun kanssa ihan yhtä onnellinen kun näkee lasten riemun uudesta leikkipuistosta<3).

 Miten sä saat vaan ihan mielettömän paljon iloa siitä, kun näet sun lapset onnelllisina. Ja se kun lapsen onneen ei edes tarvita paljoa. Se voi olla sadepäivän retki vesilammikoiden keskellä, perheen kanssa vietetty elokuvailta tai päivä rannalla.

Miten se, kun sun lapsi oppii uuden taidon (kääntyminen vatsalta selälle, kävely, pyöräily, lukeminen ym) on niin huikea juttu, että tulee itselle itku. Ihan vaan onnesta. Kun sä voit vaan katsoa toisen nukkumista ja pakahtua siihen onnen tunteeseen. Jos sä oot vanhempi niin sä tiedät kyllä mistä mä puhun. 

Kyllä lapsistakin voi nauttia!

Mä rakastan meidän perhettä ja meidän lapsia. On päiviä kun tuntuu jo aamusta, että mitä tästä päivästä tulee, mutta jossain kohtaa sitä huomaa, että hei hyvä tästä tuli. Mä oikeasti  N A U T I N  lasten kanssa olemisesta, enkä voisi edes kuvitella  esim lomamatkoja ilman heitä. Mun päivät on suurimmaksi osaksi ihania ja täynnä toimintaa kiitos lasten. Ja miten paljon heiltä olenkaan oppinut! Sen tärkeän taidon olla onnellinen pienestä, kiinnostunut kaikesta ja avoin kaikkea ja kaikkia kohtaan. 

Miten huikeaa se on kuulla pienen sanovan, että hän rakastaa sua ja  sä rakastat sitä pientä ainakin kuuhun ja takaisin<3

Miksi näitä positiivisia juttuja ei tuoda missään iltapäivälehdissä esiin? Ei varmaan vedä tarpeeksi lukijoita. Mutta auttaisko ne jossain määrin kääntämään ihmisten ajatuksia lapsista myönteisemmiksi? Ehkä auttais ymmärtämään, että ei se elämä lasten kanssa oo todellakaan yhtä tuskaa ja hampaiden kiristystä. Lasten kanssa voi ihan yhtä lailla mennä ja matkustella, nauttia elämästä. 

Voitaisko uutisoida jostain muusta kuin helvetillisistä Prisma perheistä?

Mitä mieltä sä oot näistä uutisoinneista? Särähtääkö ne kenenkään muun korvaan vai oonko mä nyt jotenkin turhan herkkänahkainen?

-Ulla-

Turvallisia puheluita

*Yhteistyö Xploran ja Perhekuplan kanssa*

Meillä on Nuutti nyt ruvennut kovasti vierailemaan kaverien luona. Lähimmälle kaverille on matkaa reilut puoli kilometriä ja seuraavalle reilu kilometri. Eli ei nyt ihan omassa pihapiirissä. Tuollaista viisi vuotiasta tohtii jo vähän päästää yksinkin kulkemaan,mutta sitten saattaa tulla niitä pieniä jännitys momentteja matkaan.

 Me ei olla esim noihin kavereille päästetty yksin, koska meidän tiellä ajetaan aika kovaa. Ja jotenkin on vaan tuntunut, että Nuutti ei ole vielä valmis. Hänet on joko viety kavereille autolla tai sitten on lähtenyt isoveli saattelemaan.

Tässä tarina mikä pääsi säikyttämään mut. Vein Nuutin kerran tämän vähän kauempana asuvan kaverin luo samalla, kun menin itse kauppaan. Jätin Nuutin kaverille ja sanoin, että tuun sitten parin tunnin päästä hakemaan. Kävin kaupassa ja ajoin kotia kohti. Ajomatka menee siis tuon kaverin talon ohitse. Ajoin vähän matkaa ja huomasin, että Nuutti on kävelemässä kaverinsa kanssa kahdestaan meille päin tien sivussa. Pysäytin auton ja ihmettelin, että mitäs pojat tiellä tekee. Nuutti selitti, että "en mä halunnutkaan jäädä sinne kylään". No onneksi ei sentään yksin ollut lähtenyt kävelemään kotiin, mutta säikähdin tuota kuitenkin. 

Ja okei, ihan vähän ihmettelin, miksi tämän perheen äiti ei ollut soittanut mulle, hänellä on mun numero kyllä. No tämän tapauksen johdosta tuli ajankohtaiseksi miettiä, miten vastaava tilanne saadaan tulevaisuudessa ehkäistyä. 

Me saatiin siis juuri sopivaan aikaan testiin Xploran lapsille suunniteltu puhelin. Näyttää ihan kellolta ja kulkee helposti ja turvallisesti mukana lapsen menossa. Näin Nuutti saa meidät helposti kiinni, jos ei kaverilla olo tunnukkaan mukavalta. Voin kertoa, että helpotti ihan tosi paljon omaa oloa.

Ja mitä kaikkea muuta tällä puhelimella pystyy sitten tehdä. No hauskinta Nuutin mielestä on ollut kuvien otto:) Niin hauskoja kuvia on kertynyt muistiin! Ja askelmittari osoittautui meillä hitiksi. Mandin kanssa Nuutti juoksentelee pitkin pihaa ja meidän omaa tietä ja tsekkailee kuinka paljon askeleita tulee. Ihanaa liikkumiseen motivointia. Lisäksi pystyy lähettää lyhyitä viestiä ja toimii se ihan kellonakin.

Me asutaan keskellä metsiä ja peltoja, mutta voisin kuvitella, että kaupungilla tai asuntoalueeilla asuvat pitävät tosi tärkeänä paikannus ominaisuutta. Mulla ja Mikolla on siis molemmilla ladattu Play kaupasta Xplora sovellus jolla voimme tarkkailla puhelimen toimia. Siitä näkee missä puhelin, ja täten siis Nuutti, kulkee  google maps kartalla. Sovellukseen voi itse määrittää turva-alueen esim kodin ja leikkipuiston välille.

Vanhempien sovellukseen tulee myös tieto jos puhelimen akku on vähissä tai jos sillä soitetaan tai siihen tulee puhelu. Muutenkin puhelinta hallitaan vanhempien sovelluksen kautta esim lisätään numerot. 

Mä koen tämän tosi hyväksi ensi puhelimeksi just Nuutin ikäiselle lapselle, kun haluaa saada lapselle laitteen jolla saa hänet kiinni. Ilman internetin vaaroja. Eikä tarvitse huolehti mihin sen kännykän laittaa ettei se mene  leikeissä rikki tai missä sitä pidetään, tämä kulkee helposti ranteessa mukana.

Meidän perheeltä siis suositukset tälle ensi puhelimelle!

Kiitos Perhekupla ja kiitos Xplora<3

-Ulla-

Perhekupla facebookissa ja instassa

Xplora netissä , facebookissa  ja instassa 

Ihanaa lukuvuotta kaikille koululaisille!

Huomenna se päivä sitten on. Meiltä lähtee kolme koululaista aloittelemaan uutta kouluvuotta. Hurja miten nopeasti kesäloma meni!

Mutta ainakin meillä on koko kolmikko tosi hyvällä fiiliksellä lähdössä uuteen lukuvuoteen. Odotetaan, että pääsee taas pitkästä aikaa näkemään kavereita ja touhuilemaan välitunnille

. Kaupasta valikoitiin innolla uusia kyniä ja kumia. Mä muuten oon kunnon natsi mutsi noiden kynien kanssa... En anna lasten ostaa mitään niitä ihania prinsessa kyniä tmv, koska meillä ne on vaan todettu huonoiksi! Terät katkeilee ihan koko ajan ja niitä on ihan toivotonta teroittaa. Niinpä meille ostetaan niitä tylsiä tavallisia lyijykyniä paketti, niin että jokainen saa pari kouluun ja niitä jää kotiinkin.

 Pyyhekumit jokainen saa sitten valita ihan mielensä mukaan. Mandi taisi valita jotain ihania tuoksuvia kumia ja Nooa otti paketin limsatölkin muotoisia . Rasmus nappari ihan perus valkoisia toimistotarvike puolelta, kun on todennut, että ne nyt vaan kumittaa parhaiten:)

Kuljettaako teillä muuten lapset penaalia repussa? 

Kun muistan, että itse oon kuljettanut, mutta nämä meidän lapset eivät kuljeta. Heillä on penaali koko vuoden pulpetissa. Niinpä siis kotiinkin on pitänyt hommata kunnon varastot kyniä ja kumia. Niin ja teroittimia, koska ne jostain syystä on AINA hukassa. Ja mulla menee jokseenkin hermo siihen jos näen, että lapset tekee läksyjä kynillä jossa ei oo terää enää juuri ollenkaan. Lapsillehan se ei oo ongelma:)

Reput on pojilla samat mitkä jo parisen vuotta. Mandille ostettiin uusi prinsessa repun tilalle  vain siksi, että siitä tuli jo melkein kirjat läpi pohjasta!  Mutta näillä mennään sitten toivottavasti ainakin tämä vuosi. 

Pyöräilykypäriäkin piti päivitellä, sen verran kovalla käytöllä ovat.  Vähän jo oon tässä odotellut, että koska isommat pojat rupeaa pistämään vastaan kypärille, mutta ainakin vielä niitä käytetään ilman mutinoita! Miten teillä, suostuuko lapset pitämään kypärää pyörräillessä? Varsinkin kiinnostaa ne vanhemmat lapset?

Meillä startataan siis toka, viitos ja kuutos luokka. Hurja ajatella, että Rasmus aloittaa jo ala-asteen viimeisen vuoden. Tämä on viimeinen vuosi myös muille meidän koululaisille tuossa ihanassa pienessä kyläkoulussa. Ensi syksynä koko koulu lopetetaan ja saa nähdä mihin kouluun he sitten siirtyvät. Mutta tämä vuosi vielä saadaan nauttia pienen koulun hyvistä puolista!

Tämä vuosi on myös vielä se vuosi, kun kouluun mennään säällä kuin säällä pyörällä. Ensi vuonna on luvassa sitten taksi/linja-auto kyyditys. Hyvät ja huonot puolet molemmissa.

Kaikille koululaisille ihan super ihanaa lukuvuotta. Toivon, että kukaan ei joudu kohtaamaan kiusaamista, eikä ketään jätettäisi yksin. Toivon myös, että koulu päivät toisivat lapsille uusia kokemuksia ja onnistumisen hetkiä.

Kotiväelle tuhannesti tsemppiä, varsinkin uusien ekaluokkalaisten vanhemmille, te selviätte siitä<3

Muistakaa varoa niitä pieniä (ja isojakin) koululaisia liikenteessä!!

-Ulla-

Päälle jäänyt vaihe?!

Koska koko vauva-aika ja lapsuus muutenkin tuntuu olevan yhtä vaihetta, niin mitäs jos se vaihe jää vähän niin kuin päälle?!

Musta tuntuu,että Minean uhma on ollut jo ikuisuuden hänellä. Siis oikeasti. Olisin niin valmis jo luovuttamaan uhman seuraavalle vajaa kolme vuotiaalle. Löytyiskö halukasta perhettä?!

Pääsääntöisesti meidän päivät menee siis mukavasti ja kaikki on jees. Mitä nyt yksi lapsista ottaa kilahdukset mallia joka asiasta. Siis tässä ihan vain esimerkki heitettynä.

 Aamulla kysyn mitä hän ottaisi aamupalaksi, sopisko vaikka puuro. Ei, hän ei halua puuroa vaan jogurtin. No fine ota jogurtti. Sen syötyään hän haluaakin sitten sen puuron. selitän, että äitin puuro on nyt mikrossa, laitan seuraavaksi sun oman,mutta se on sitten kuumaa. Hän ei halua kuumaa puuroa. T I E T E N K Ä Ä N. 

No puuro saadaan nassun eteen ja kysyn haluaako neiti sinne mustikoita. Haluaa ja hän haluaa ITSE ne sinne laittaa. No mikäpä siinä. Nieti lappaa monta lusikallista mustikoita puuroonsa ja pienen itkun(hänen) saattelemana otan mustikat pois saate sanoin "piisaa jo". Hän itkee, en mä. Vielä. Seuraavaksi itku yltyy huudoksi ja neiti kolme vee karjuu, että hän ei tykkää mustikoista. Tässä kohtaa lasken noin sataan (tai hoen "tämä menee ohi, tämä menee ohi..) ja yritän sanoa, että itsehän sä ne sinne halusit laittaa. Jätän huudon omaan arvoonsa ja tuumaan, että ei ole pakko syödä. Johon hänen arvonsa sitten huutaa, että kyllä mä syön!!!

Ja siis tämä ihan sama toistuu kun puetaan päivä vaatteet päälle, lähdetään pihalle, tullaan sisälle, syödään ruoka, mennään päiksyille. No saitte varmaan ajatuksesta kiinni. Melko raskasta sanon mä. Ja kun sitä on koittanut jo reilusti etukäteen kertoa, että  kohta tapahtuu jotain esim se pihalle lähtö, niin ei auta. 

Oon huomannut, että jos uhmis menee siihen itkuun asti, on parasta vaan antaa neitosen huutaa itkeä.Sitten jossain kohtaa hän itkee (lue=karjuu), että "haluan syliin" jossa itku laantuu oikeastaan heti. Mutta siis vain silloin kun hän itse haluaa syliin, ei silloin jos itse sitä ehdotan. 

Mutta aikamoista vääntöä ja kääntöä on tällä hetkellä monet asiat Minean kanssa. Sovittaisko tässä kohtaa, että kun nyt takutaan, niin murrosiässä mennään sit iisisti?!

Luojan kiitos päiviin mahtuu ihan hurjan paljon myös niitä ihania hetkiä. Ja jos joku multa kysyis niin kyllä, Minea on edelleen ihanan aurinkoinen tyttö joka touhuilee ihan uskomattoman paljon itsekseen leikkiensä parissa.Hän kertoo monta kertaa päivässä olevansa "äitin rakas" tai, että "Rasmus ja Nooa tykkää minusta". Hän jaksaa hauskuuttaa meitä muita touhuillaan ja rakastan häntä ihan hulluna<3

Mutta tosiaan mun puolesta tämä vaihe voitais jo ohittaa ja naureskella vain sen muistoille!

Muilla uhmaa vieraana parhaillaan? Täältä kunnon rutistus jokaiselle uhmaikäisen lapsen vanhemmalle<3

~~Ulla~~

Kiusaamisen vaikutukset äitiyteen

Mä kävin koulua ensimmäiset kolme vuotta pienessä kyläkoulussa. Oppilaita oli kaiken kaikkiaan pikkusen päälle 30. Eka ja tokaluokka oli yhdistetty samaan ja 3.-6.luokat oli kaikki samassa. Mun luokalla oli kolme poikaa ja yks tyttö mun lisäksi. Kuulostaa ihan kivalta tuo mun luokka eikö. Vois ajatella, että me oltiin tosi hyviä kavereita sen tytön kanssa joka oli mun kanssa samalla luokalla, vaihtoehtoja kun ei ollut. Mutta kun ei. En itse oikein edes muista alkoiko kiusaaminen jo aiemmin, mutta kolmos luokalta rupeaa olemaan jo sitten ihan selviä muistikuvia. Kyseinen tyttö istui usein mun takana luokassa, mulla oli pitkät hiukset joita hän veteli tunneilla, tai nipisteli tosi kovaa. Muistan miten itkin kotona, kurjaa oloa ja sitä ettei mulla ole kavereita. Asiaa kyllä puitiin opettajien ja tytön vanhempien kanssa, mutta kiusaajan vanhempien linja taisi olla pitkältä se "ei meidän tyttö". Muistaakseni tämä kuittaus, oli sitten koulun mielestäkin se riittävä...  Oon ikuisesti kiitollinen, että mun vanhemmat otti kiusaamisen tosissaan ja kolmos luokan keväällä mä lähdin viimeistä kertaa tuosta pienestä kyläkoulusta.

Nelosluokan mä aloitinkin sitten huomattavasti isommassa koulussa, meidän luokassa oli nimittiäin saman verran oppilaita, kuin vanhassa koko koulussa oli ollut. Mut otettiin avosylin vastaan ja muistan vieläkin sen tunteen, miten ihanaa oli kun oli oikeasti valinnan varaa kavereissa. Jos ei jossakin porukassa huvittanut joku päivä olla, sai vain siirtyä toiseen. Ja mä sain ihan hurjasti kavereita ja noilta ajoilta on yhä yks kaveri mukana menossa.

Siirryttiin yläasteelle ja yläasteella meitä seiskaluokkalaisia oli niin paljon, että meidät jaettiin viiteen eri luokkaan. Miettikää, millä säkällä tämä mua kiusannut tyttö tulee samalle luokalle?! No mun säkällä! Koska kiusaamisesta oli jo useampi vuosi ja itse olin jo ihan eri kaveriporukassa en nähnyt tuossa mitään ongelmaa. Kunnes tuli se päivä, että mua syytettiin kiusaamisesta. Juuri sen samaisen tytön toimesta joka oli mua kiusannut ala-asteella.  En voinut uskoa tuota syytöstä. Mä joka olin pysytellyt kauakana koko ihmisestä. Sanonut kyllä moikat niin kuin kaikille muillekin. Kohdellut ihan samalla tavalla kuin muitakin, mutta jos mahdollisuus oli niin toki vältellyt. Nyt mua syytetiin siitä, että tulin kuulemma aina luokassa istumaan hänen lähelleen, puhuin hänestä pahaa, tönin linja-auto jonossa. Mitään tällaista ei kuitenkaan ollut tapahtunut. Myös luokanvalvojamme vahvisti, että istuin aina ihan eri puolella luokkaa, jos se vaan oli mahdollista. 

Kiusaaminen alkoi taas, tällä kertaa mukana oli myös tytön kavereita ja kiusaaminen tapahtui usein linja-autossa kotimatkalla. He tulivat istumaan mun taakse ja potkivat mua selkään, uhkailivat lyövänsä, sipisivät ja supisivat ihan selvästi musta ja naureskelivat sitten päälle. Sinnittelin kotiin asti, jossa äidin "oliko kiva koulupäivä?" kysymys sai mut itkemään eteisessä lohduttomasti. Taas otettiin kouluun yhteyttä ja pidettiin palveri kaikki lapset keskenään opettajian johdolla. Asia saatiin  jollain lailla selvitettyä ja siitä eteenpäin me oltiin vaan totaalisesti eri porukkaa.

Miten tämä kaikki on sitten vaikuttanut mun tapaan kasvattaa lapsia? No paljonkin. Koen, että tuon "ansioista" pystyn kertoa lapsille paljon syvällisemmin miltä se oikeasti tuntuu, kun joku kiusaa. Miten se kiusaaminen voi olla niin paljon muutakin kuin lyömistä. Miten pahalta se tuntuu, kun ei oo kavereita ja sut jätetään vaan kylmästi ulkopuolelle. Miten pahalta tuntuu, kun sä kotiin päästyä vain itket, kun oli niin kamala koulupäivä. Miten joskus se kotimatkakin voi olla yhtä itkemistä. 

Oon varsinkin Rasmuksen ja Nooan kanssa paljon puhunut siitä, miten tärkeää on heti kertoa kotona ja koulussa jos kiusataan ja miten siitäkin pitää sanoa, jos näkee, että jotain toista kiusataan. Ollaan myös puhuttu, että on ihan tosi rohkeaa tohtia mennä väliin, jos näkee,että toista kiusataan. Monesti yritän myös saada heitä ajattelemaan asiaa sen toisen näkökulmasta. Miltä susta itsesta tuntuisi jos sulle tehtäisiin noin, miltä tuntuisi jos välitunnilla kaikki muut leikkisi ja sä olisit yksin. Myös Mandin kanssa ollaan puhuttu siitä, miten aina voi käydä edes kysymässä toista leikkimään, jos joku on yksin. Se on sitten sen toisen päätettävissä lähteekö leikkiin mukaan, vai viihtyykö yksin. 

Oon myös heille kertonut siitä, miten kamalaa oli tulla kotiin ja odottaa sitä seuraavaa koulupäivää. ja juuri sen vuoksi on niin tärkeää olla kaikkien kaveri.Ottaa ihan jokainen mukaan leikkiin. On ollut ihana kuulla pojilta miten heidän koulussa kaikki luokat keskenään leikkivät hippaa välitunnilla.  Opettajat on aina kehuneet, että pojat osaavat tosi hienosti toimia kaikkien kanssa ja ottaa muut huomioon. Oon tästä ihan super onnellinen, jotain on tehty oikein<3

Silloin kun muutettiin tänne ja Nooa oli eskarissa sain puhelin soiton, jossa sanottiin, että Rasmus oli jonkun kaverinsa kanssa leikkineet vähän rajusti Nooa kanssa. Heille oli jäänyt vähän epäselväksi oliko Nooa kokenut leikin leikkinä vai kiusaamisena. Olin jotenkin niin helpottunut, kun sieltä heti soitettiin ja kerrottiin tilanne ja miten he olivat heti käyneet kaikki pojat yhdessä juttelemassa tilanteesta. Silloin ajattelin, että ihanaa tämä on koulu jossa asioihin puututaa heti. Kotona silloin vielä juteltiin poikien kanssa tilanteesta ja kyllä se Nooan mielestäkin oli ollut vain astetta rajumpaa leikkiä. Mutta silloin puhuttiin, siitä miten pitää pystyä luottamaan, että se sun oma veli on aina sun puolella ei sua vastaan. Miten sen vaan täytyy olla se sun sisarus jos sanoo, että ei tehdä näin. Vaikka se voiskin olla helpompaa mennä kaveriporukan mukana, niin se on siltikin parempi vaihtoehto sanoa ei. 

Oon päättänyt, että jos ikinä mun lapsi sanoo, että häntä kiusataan, ihan vain sen yhdenkin kerran, se olen mä joka ottaa heti yhteyttä opettajaan. Se oon mä joka puuttuu siihen heti. Tällaisissa asioissa ei oikein auta se "katotaan nyt muutama viikko , jos se sittä loppuis"-linja. Ei. Näihin pitää puuttua ihan heti.

Mun mielestä on ihan kamalaa miten paljon nykyään on kolukiusaamista. Siitä kyllä puhutaan paljon, mutta silti tulee usein iltapäivälehtien otsikoihin vuosia jatkuneita kiusaamis juttuja. Ja ne on kumminkin vaan niitä juttuja jotka päätyy otsikoihin. On paljon, paljon enemmän kiusaamista joka ei päädy otsikoihin. Uskomatonta miten vielä nykypäivänäkin toiset joutuu kärsiä kiusaamisesta monia vuosia ja se loppuu vain siihen, että peruskoulu tmv loppuu. Tai vaihdetaan koulua. 

Löytyykö sieltä ruudun toiselta puolelta muita kiusattuja? Tai onko sun omaa lasta kiusattu? Miten te ootte kokeneet koulun roolin, puututaanko asioihin tarpeeksi? 

Tsemppiä alkaneeseen viikkoon!!

~~Ulla~~

Tärkeät rutiinit

Heipsan!

Kiitos aivan valtavasti ihanista kommenteista edelliseen postaukseen. Ihan parasta vertaistukea<3

Tänään ajattelin kirjoitella meidän pienten tärkeistä rutiineista. Tiedän, että on paljon lapsia ja perheitä jotka pystyy pyörittämään arkea ilman tarkkoja rutiineja ja sitoutumisia tiettyihin kellon aikoihin. Me ei todellakaan olla sellainen perhe! Toki saatetaan lähteä vaikka kauppakeskukseen lasten päikkäri aikaan, mutta yleensä he saavat unet kuitenkin autossa. Meillä on kaikki lapset olleet tässä asiassa aika samanlaisia. Päikkärit pitää saada nukkua tiettyyn aikaan ja ruoka vaan pitää olla nassun edessä klo 11 ja 16. Jos näistä yrittää vähänkin lipsua on tuloksena armottomat itkupotkuraivarit ja kuka sitä nyt haluaisi?! Toisaalta niin helppoa ja yksinkertaista, ruoka napaan oikeaan aikaan ja taas on iloista sakkia!

Toisaalta välillä mietin, että joskus olis ihan kiva kun ei tarvitsisi olla niin kiinni näissä ajoissa. Tiedättekö, ajomatka vaikka Leville ja ollaan keskellä ei mitään ja sitten se kello onkin jo sen 11. Onneksi on keksitty kaikki miljoonat eväs mahdollisuudet!  Mutta suurimman osan ajasta koen, että rutiinit helpottaa tätä arjen pyörittämistä hurjasti. Ja koen, että se tuo lapsillekin, varsinkin pienille, turvallisuuden tunteen, kun tietävät mitä tapahtuu seuravaksi. Toki lomat on oma lukunsa, mutta kyllä silloinkin pyritään pysymään lähellä normi aikoja esim. ruuan kanssa.

Minea varsinkin on niin suloinen, kun on iltasatu luettu niin hän menee itse antamaan iskälle pusun ja halin ja sitten mennään yhdessä hänen huoneeseen. Siellä lauleskelen neidille unilaulun ja sitten peittelen pienelle kerälle kääriytyneen tytön peiton alle. Uskon, että juurikin joka ilta toistuva kuvio helpottaa paljon noita iltoja ja omaan sänkyyn itsenäisesti nukahtamista. Ollaan yritetty tehdä ilta jutut samalla tavalla heti siitä asti, kun Minea omaan huoneeseen ja sänkyyn siirtyi. Nyt ollaan jo useampi viikko menty niin, että ei tarvitse silitellä, eikä olla samassa huoneessa odottamassa, että Minea nukahtaa. Luksusta, tiedän! 

Nuutilla on joku ihana -vaihe- menossa, nimittäin kaikki siirtymiset on yhtä tuskaa. Lähdetään pihalle ->huuto, mennään nukkumaan->huuto. Voikohan kolmen vuoden uhma jäädä päälle?!  Mineaa tönitään, kaadetaan, lyödään. Ja kun yrittää selittää, että noin ei vaan voi tehdä niin poitsu nauraa, että "Minea tykkää". Oon nyt monta kertaa näyttänyt sylissä itkevää pikkusiskoa, että näyttääkö tämä naama siltä että tykkää. Muistelin, että isommillakin pojilla on vastaava vaihe ollut, mutta on tainnut aika kullata jo tehokkaasti muistot niistä. Näissäkin tilanteissa rutiinit vaan tuo helppoutta. Kun ulkoillaan ennen ruokaa ja voi jo ennakkoon sanoa, että kun ruoka on syöty ja leikitty, niin sitten on päikkärien aika.

Niin ja pakko nyt sanoa, että tekee tämä parivaljakko muutakin kuin tappelee.

Useimmiten he viihtyvät ihan  loistavasti yhdessä. Leikitään maatilalla tai muovaillaan, tai peuhataan meidän vanhempien sängyssä<3

Alla oleva kuva ei liity sitten millään aasin sillallakaan tähän postaukseen, mutta kattokaa nyt. Meidän neidille saa viimeinkin ponnarin:) Mandille sai ensimmäiset ponnarit ja pinnit varmaan siinä puoli vuotiaana. Minealle saa nyt juuri ja juuri pienen ponnarin takatukkaan. Ja neiti istuu niin ylpeänä pampula kädessä mun syliin, kun oon ensin laittanut Mandin hiukset. Ihana<3

Miten teillä, pyöriikö arki samalla kaavalla vai onko jokainen päivä vaihteleva aikataulujen suhteen? 

Mukavaa keskiviikkoa tyypit<3

~~Ulla~~