Viisi takana, mikä synnytyksessä pelottaa?

Vai pelottaako mikään.

En oikein osaa sanoa, onko se varsinaista pelkoa vai enenmmänkin jännitystä.

Kaikki viisi synnytystä jotka oon kokenut on jäänyt mieleen posotiivisina kokemuksina. Ne on ollut suhteellisen nopeita,mutta ei mitään syöksysynnytyksiä.  Synnytykset on alkaneet vaihtelevasti joko supistuksilla joista on aika nopeasti huomannut,että synnytys on alkamassa tai sitten kolmella kerralla on mennyt lapsivedet. Sairaalaan mennessä oon ollut neljässä viimeisessä synnytyksesäs ollut jo sen 6-7cm auki. Loppu avautuminen on sujunut neljässä synnytyksessä pallon päällä jossa oonkin sitten istuskellut ja keinutellut sen 3-4h. Esikoisen aikaan istuin keinutuolissa avautumisvaiheen.

Tähän asti kaikissa synnytyksissä on siis kaikki mennyt tosi hyvin ja oon joka kerta kokenut, että oon tilanteen tasalla, oon saanut hyvin määritellä itse miten on parasta olla ja mikä parasta en oo kokenut sitä kipua ihan kamalana. Ja nyt ettei mennä väärille urille, en siis sano, ettenkö olisi ollut kipeä. Oon ollut. Mutta se kipu on joka kerta ollut sellaista jonka kanssa pärjään. Ja näin oon myös sanonut kätilölle, että mennään tällä tyylillä , ilman kivunlievitystä, siihen asti kun tuntuu hyvältä.

 Oon myös pystynyt rentoutua siinä pallon päällä ihan super hyvin. Supistusten välit oon jutellut Mikon ja huoneessa välillä käyneen kätilön kanssa. Supistukset oon hengitellyt S.Y.V.Ä.Ä.N. ja yrittänyt olla rentona.    

Mutta sitten tulee se hetki. Se hetki kun tulee ponnistamisen tarve. Se on se hetki kun oon tainnut kätilöllekin sanoa, että onko pakko jos ei halua...Tai, että vieläkö voi perua koko homman. No eihän sitä voi perua. Mutta just se ponnistusvaihe on mulla se jota pelkään/jännitän. 

Oon yrittänyt kovasti  miettiä mikä siinä on miklä pelottaa. Mun ponnistusvaiheethan on ollut tosi nopeita. Rasmuksen aikana se oli 9min, Nooan 6min, Mandin 3min ja viimeisellä kahdella kerralla papereihin on merkitty 1min,mutta todellisuudessa niissä ei ole mennyt edes sitä, mutta minuuttia lyhyempää ei voi papereihin merkata.

Eli ei syynä ainakaan ole pitkät ponnistusajat. Uskon, että se on vaan se sen hetken rajuus. Kun se ponnistamisen tarve on vaan niin kova. Ja vaikka järjellä ajateltuna tiedän, että eihän siinä oo muuta vaihtoehtoa. Niin silti. Viimeksi mietittiin kätilön kanssa auttaisiko joku kivunlievitys just tuohon ponnistusvaiheeseen, mutta jälkikäteen kätilö sanoi, että ei siinä sekunnissa ehdi mitään antaa:)

Ja siis oon nyt aina kätilölle sanonut, että kun sanon,että mua ponnistuttaa, niin mua oikeasti PONNISTUTTAA ja silloin on ihan ok olla jo vastaanottamassa hanskat kädessä vauvaa!

Tässä yhtenä yönä tuli mieleen hetki Minean synnytyksessä, just kun silloin tuli tuo ponnistamisen tarve,niin tuumasin Mikolle, että "tämä on se hetki mistä mua pitää muistuttaa, kun seuraavan kerran sanon, että haluan vauvan". No tässä sitä taas ollaan.

Tällä kertaa ajatuksissa ja toiveissa olisi päästä testailemaan allasta ja mahdollisesti jopa synnyttää veteen. Ainakin mitä oon nyt lukenut ja kuullut, niin monella juuri tuo ponnistaminen on vedessä helpompaa. Mutta se on sitten tietysti eri asia miten homma menee kun sen aika tulee.

Ja jos joku miettii,oonko puhunut tästä neuvolassa niin kyllä. Mutta eipä siihen oo ikinä oikein mitään tuumattu. Katsottu vain, että "niin sulla on ollut  kyllä tosi nopeat ponnistusajat kaikkien aikana". Niin tiedetään. 

Tiedän ja luotan, että siitä ponnistamisesta tälläkin kertaa selviän ja kokemuksesta tiedän, että kun vauvan saan syliin, en uhraa enää sekunttiakaan koko ponnistusvaiheen ajattelulle, se pieni tulee olemaan kaiken sen arvoista<3

Onko sulla ollut pelkoja synnytykseen liittyen?

-Ulla-