Elämää keskellä ei mitään

Tiedättekö miten sitä oli jo ihan virittäytynyt kevät fiilikseen ja siihen, että räystäiltä nokkuva vesi tiesi lumen sulamista. Nyt on sitten ihan hölmistynyt olo kun lunta tuli eilisen illan ja viime yön aikana sellaiset 15cm. Ei enää!!! Jotenkin en nyt yhtään meinaa päästä fiiliksiin enää tuosta lumesta. Lapset oli kyllä ihan innoissaan, he kiljahtelivat, että " äiti eikö oo mahtavaa kun on tullut lisää lunta?!". ööö juu on. Kun joku vaan kävis ensin kolailemassa ne lumat tuosta pihasta reunoille, niin sitten me voidaan nauttia siitä lumestakin:)  Mun puolesta olis saanut kyllä jo sulaa pikku hiljaa pois. Tällä menolla meillä on vielä juhannuksenakin lunta! 

Mutta eikä sitä sanota, että vuodessa tulee tietty määrä vettä maahan, että kyllä mä sittenkin mieluummin otan tämän lumen nyt, kun vesisateen heinäkuussa! Tällä ajatuksella eteenpäin;)

Moni teistä on varmaan kuvista huomannut, että ei ihan hirveästi näy naapuritaloja näissä kuvissa. Koska meillä ei naapureita ole. Tai no on, mutta lähin on tietä pitkin mentäessä parin kilometrin päässä. Miksi me sitten muutettiin asuntoalueelta tänne keskelle ei mitään? Miksi me vaihdettiin se, että lapsilla oli kavereita kävelymatkan päässä, tähän että koulumatkaakaan ei ole valaistu?

Koska se oli tietoinen valinta.  Kun etsittiin uutta taloa, meillä oli toiveena tietysti isompi talo, mutta toinen yhtä tärkeä toive oli iso ja rauhallinen tontti. Haluttiin myös, että saadaan olla omissa oloissa, ettei heti ole naapurit kurkkimassa, että mitä meillä tapahtuu eikä tarvitse pelätä, että meidän elo häritsee muita. Jossain kohtaa talo etsinnän keskellä ruvettiin jo miettimään, että onko tämä ihan mahdoton yhtälö. Mutta onneksi sitten kuitenkin pidettiin vielä sen aikaa unelmista kiinni, että tämä talo löydettiin.

Mandin tikkarikylä:)

Meidän tontti on kooltaan 4000 neliötä, ihana iso ja rauhallinen piha. Tämän kokoista tonttia ei läheltä isoja kaupunkeja saa, ainakaan sillä budjetilla mikä meillä oli käytössä. Haluttiin myös kasvattaa meidän lapset maalla. Iso valinta jota pohdittiin monelta kantilta. Olihan se helppoa, kun asuttiin asuntoalueella jossa lapset saivat vain kävellä kaverinsa luo. Mutta nykyään he menevät kavereidensa luo pyörällä ja talvella on myös viety autolla. Meidän tulee muutenkin ajettua niin paljon autolla, että se nyt ei enää missään tunnu, jos pitää lapsi viedä kaverilla ja hakea sieltä pois. 

Ollaan oltu myös super tyytyväisiä poikien pieneen kyläkouluun, kaikki tuntevat toisensa ja välitunnilla leikitään koko koulu yhdessä hippaa. Kyllä sitä ehtii sitten niissä isommissa luokissa ja piireissä olla myöhemminkin.

Mä niin rakastan tuota pellolla olevaa latoa. Niin symppis<3

Tykätään molemmat  Mikon kanssa laitella puutarhaa,. Jako menee siis niin, että  Mikko leikkaa nurmikon ja mä teen sen kaiken pikku nysväämisen:) Haluttiin myös puutarha johon voi laittaa kasvamaan mitä halutaan ja tännehän niitä nyt sitten mahtuu. Meillä on iso mansikkamaa, joka laajenee vielä keväällä, samoin meillä on iso kasvimaa ja kasvihuone. Istutettiin viime syksynä pensasmustikoita ja niitä laitellaan lisää maahan keväällä. Ollaan myös laitettu kirsikka-, luumu- ja päärynäpuu kasvamaan kahden omenapuun seuraksi jotka oli täälä jo valmiina odottamassa meitä.

 Lapsille haluttiin myös isot leikkipaikat, koska tässä ei ole leikkipuistoa kävely- tai pyöräilymatkan päässä. Meiltä löytyy siis keinuja pitkä rivi, leikkimökki, iiiiso hiekkalaatikko, tampoliinille ja uima-altaalle paikka sekä jalkapallo maali. Ja siltikin sitä ihan pelkkää nurmikkoa löytyy vaikka kuinka paljon. Niin nautin, kun lapsilla on tilaa leikkiä.

Meidän etupihaa.

Meillä on oma tie. Tästä omistuksesta mä en oo niin kovin innoissani näin talvisin, kun tätä lunta on paljon. Vai miltä kuulostaa n.700m tien kolaaminen ihan omin pikku kätösin. Ei kivalta. Saa tulla koittamaan, jos intoa piisaa, lupaan tarjota kahvit;) Mikon isoin haave taitaakin talvisin olla joko joku pikku traktori tai isompi mönkijä...

Mutta muuten se on kyllä ihana tuo oma tie jonka päässä vain me asutaan. Ei tarvitse ollenkaan ressata, että lapset juoksisivat tielle auton alle. Postia haettaessa (siis sieltä tien päästä) saadaan kaikessa rauhassa mennä koko tien leveydeltä. Toki tässä on sitten se huonokin puoli, että Nuutilla oli vähän vaikeuksian viime kesänä muistaa tuola isolla tiellä (joka sekin on siis ihan rauhallinen pikku kylän tie), että sielä pitää mennä reunassa, kun niitä autoja VOI sielä tulla. Mutta hyvin hän sen parin pyörälenkin jälkeen muisti. 

Etupihaa myös, tuolta kuivujen välistä tulee siis tie meidän pihaan.

Rakastan sitä kun voin kesällä hillua terassilla yöpaita päällä, ilman että tarvitsee pelätä naapurien näkevän. Lapset saa ajaa mönkijällä meidän tiellä, eikä tarvitse pelätä, että he ajavat jonkun päälle. Me saadaan käydä keräämässä mustikoita ja puolukoita meidän takapihalta alkavasta metsästä tai käydä siellä muuten vaan kävelemässä ja rakentamassa majoja. 

Tiedän, että siinä missä tämä oli meidän iso unelma ja haave, asua keskellä metsää (ja peltoja), jonkun toisen haave on asua asuntoalueella tai kerrostalossa. Onneksi nämä on kaikkien omia haaveita ja toivon, että jokainen saa kasvattaa omat lapsensa juuri sellaisessa ympäristössä, kun on haaveillutkin.

 Tämä on just se mitä me haluttiin omille lapsille ja meidän perheelle. Rauhaa ja tilaa olla ja kasvaa <3

Olis kiva tietää miten te asutte? Mitkä asiast vaikutti teidän päätökseen?

~~Ulla~~

Muistakaapas nappailla meidät instassa seurantaan: https://www.instagram.com/unelmienelamista/