Se oli Maaliskuuta. Olin mielessäni jo miettinyt niin monia asioita valmiiksi. Olin ottanut kuvia ensimmäiseen postaukseen asiaan liittyen, miettinyt miten siitä ilmoitetaan muille.
Olin innoissani ja niin sokean onnellinen, kiitollinen, leijuin pilvissä. Ja miten ne ajatukset karkaakaan niin nopeasti sinne jonnekin tulevaisuuteen. Siihen hetkeen, kun koko se odotus palkitaan.
Vain muutama ihminen tiesi asiasta. Viikkoja oli kasassa jo niin, että edessä olisi pian ensimmäinen kerta kun oltais nähty sut. Mutta sitten elämä näytti raa'alla tavalla miten kaikki ei aina mene ihan niin kuin sitä on ajatellut. Se näytti miksi niistä lapsista pitää olla kiitollinen, se näytti miksi lapsia ei tehdä vaan ne saadaan.
Olin raskaus viikolla 12+1 ja olin vuotanut vähän verta jo muutaman päivän. Koska mulla neljässä raskaudessa on ensimmäisen kolmanneksen aikana tullut juurikin samaa vuotoa, en osannut pelätä sitä paljoa.
Heräsin tosi aikaisin aamulla outoon oloon ja nousin vessaan. Saman tien kun nousin holahti verta ihan kunnolla. Ja siis kunnolla tarkoittaa tässä tapauksessa pitkin mattoja ja lattioita. No vielä sekään ei saanut mua kunnolla säikähtämään, koska edellisissä raskauksissa vuoto on myös ollut tosi runsasta.
Soitin päivystykseen ja sain luvan tulla synnärin puolelle tarkistukseen. Lähdin matkaan yksin, koska jotenkin ajattelin, että ihan hyviä uutisia sieltä tulee. No aikani istuin ja lopulta pääsin lääkärille. Ultrattiin kohtu heti ja jo se hiljaisuus kertoi kaiken. Miten se hiljaisuus voikin mennä ihan sun sydämeen asti. Ja ne lääkärin ja kätilön ilmeet. Ne painuu sun mieleen ihan liian hyivn.
Itkin jo ennen kuin lääkäri sanoi asian ääneen. "Hän on pahoillaan, mutta täälä ei näy nyt sitä mitä pitäisi". Miten jotkut sanat jääkin mieleen niin paljon paremmin kuin toiset. Sain kuulla, että raskaus oli mennyt kesken jo ihan alussa. Hormonia oli vain kehossa niin paljon, että oireet oli pysyneet päällä erittäin vahvasti.
Itkin. Aivot yritti ymmärtää varhaisen keskenmenon. Lääkäri lohdutti, että mitään en olisi voinut tehdä toisin. Mutta voi kumpa olisin vaan saanut tämän uutisen monta viikkoa aiemmin. Meidän kunnassa ei siis ultrata ekassa neuvolassa joka oli mullakin jo rv 8+5. Kumpa vain olisin jo silloin saanut tämän uutisen, vaikka olisi se varmasti yhtä musertavaa ollut silloin.
Ja sitten se fyysisesti raskas osuus. Miten tästä eteenpäin. Lääkäri antoi mahdollisuuden lähteä kotiin ja sisäistää asia. Ajatus kotiin viiden lapsen luo itkevänä ei houkuttanut, joten päädyttiin tekemään lääkkeellinen tyhjennys heti samana päivänä.
Pääsin osastolle ja sain emättimeen pari cytotec tablettia ja siitä parin tunnin päästä muutaman suun kautta. Ei tapahtunut oikeastaan mitään. Vähän sellaista menkkamaista juilintaa. Sitten parin tunnin päästä sain lisää suun kautta ja siitä n. tunnin päästä rupesi tapahtumaan.
Kävelin huonetta edestakaisin, koska tiesin, että tuon osaston käytävillä vastaan voi tulla joko raskaana olevia tai juuri synnyttäneitä. Ja tuossa tilassa ne on ne juuri viimeiset jotka haluaa nähdä.
Niinpä kävelin huonetta ympäri ja sitten kohtu rupesi tyhjentymään ihan kunnolla. Vuotoa ja hyytymiä tuli ihan kunnolla ja mut ultrattiin aika pian. Lääkäri totesi, että "raskausmateriaali" (mikä kauhea sana!) on hyvin lähtenyt poistumaan. Jatkettiin vielä odottelua. Alavatsa rupesi olemaan jo aika arka ja kipeä supistelusta. Vuotoa tuli koko ajan tasaiseen tahtiin, kunnes illalla jossain kohtaa noustessani sängystä tulikin sitten ihan valtava hyytymä. Hälytin kätilön paikalle ja kysyin onko tuon kokoiset hyytymät normaaleja. Ja eihän ne olleet.
Se hetki oli jotain ihan kamalaa. Kun sut on jo henkisesti revitty ihan rikki niin tuo, että tapahtuu vielä jotain normaalista poikkeavaa on vaan ihan liikaa. Istuin pöntöllä ja itkin. En saanut itseäni ollenkaan kasattua kokoon. Onneksi kätilö oli ihan huippu ja osasi tukea ihan oikeilla sanoilla. Olin niin kipeä, että en pystynyt kävellä lääkärin huoneeseen. Mut kärrättiin sinne sängyllä. Lääkärille pääsin heti joka taas ultrasi kohdun.
Voin sanoa, että ne sisätutkimukset tuossa vaiheessa, kun sun vatsa on ihan kipeä ja arka ja valut verta ei oo mukavia, ei ollenkaan.Olisin niin paljon halunnut vaan käpertyä sänkyyn peiton alle ja olla yksin.
Lääkäri huomasi heti, että kohdussa on vielä sitä raskausmateriaalia, ja kaapi sitä aborttipihdillä (kyllä, tämäkin ihana kamala sana ja sai mut itkemään ääneen) pois. Sattui, en tiedä henkisesti vai fyysisesti, mutta sattui.
Vuoto ja supistukset kuitenkin helpotti heti tuon jälkeen. Olin menettänyt verta kuitenkin jo niin paljon, että olin puoli yötä tipassa ja mulle laitettiin suoneen kohtua supistavaa lääkettä. Sain myös kunnon särkylääkkeitä, eli sinänsä kipeä en ollut.
Miksi meille
Mutta se henkinen kipu. Kumpa siihenkin olisi ollut joku lääke. Itkin enemmän kuin oon koskaan itkeny. Makasin kippuralla sängyssä ja mietin miten sitä ikinä voi tästä nousta. Miten just meille kävi näin. Mietin monet kerrat, miten tämä olisi pitänyt huomata jo aiemmin. Kumpa meidän kunnassa olisi se ultra ollut ekassa neuvolassa.
Ja se kun olisit halunnut vaan olla rauhassa ja surra, niin siihen samaan hetkeen sun pitää jaksaa kaikki sisätutkimukset, miljoona kertaa labrat, tipat ym.
Seuraavana päivänä pääsin kotiin ja toipuminen pääsi alkamaan. Ainut mikä itseä hämmästytti oli se, että mut pökättiin sairaalasta pihalle ilman, että annettiin mitään syötävää aamulla.
Olin siis koko edellisen päivän syömättä, kun oli pelko, että joudun kaavintaan. Yöllä sain kaks leipää syödä. Aamupalaa en saanut, kun lääkärin piti ensin varmistaa, että kohtu on varmasti tyhjä. Tämän jälkeen mulle sitten sanottiin, että saat lähteä kotiin ja iskettiin kotiutus paperit käteen.
Kukaan ei kysynyt millä meen kotiin tai mikä mun olo on. Niinpä puin vaatteet päälle ja ajoin kotiin. Onneksi mulla oli käsilaukussa banaani, niin sain edes sen syötyä. Mutta siis olettaisin, että tuo ei mennyt ihan ohjekirjojen mukaan, mulla oli kuitenkin hb:kin tippunut roimasti vuodon takia.
Vihdoin kotona
Oli niin ihanaa päästä tuon kaiken jälkeen Mikon kainaloon.Miten se koti tuntuukaan niin turvalliselta paikalta kaiken tuon jälkeen. Lapset otti uutisen hyvin, ei oltu paljoa vielä kotona vauvasta heidän kanssa ehditty puhuttu.
Ja kyllähän sieltä on noustu. Ajatus siitä, että marraskuussa olisi ollut laskettu aika sattuu vielä ja niin se saakin sattua. Instassa sattuu myös nähdä ihmisiä joilla on marraskuussa laskettuaika. Sitä rupeaa nopeasti ajattelemaan, että tuossa vaiheessa ja tuon kokoisella masulla sitä itsekin olisi nyt. Mutta kyllä tämä tästä. Onneksi on nuo mun ihanat lapset joiden takia ei vaan ehdi jäädä suruun sisälle.
Rikki niin nopeasti
Jos ei mitään muuta, niin kiitollisuutta tuo tapaus toi rutkasti. Lapset todellakin on siunaus ja oon heistä ihan loputtoman kiitollinen ja onnellinen. Oon myös oppinut itsestä sen, että sitä on yllättävän vahva kun tilanne vaatii ja myös sen, että voin mennä rikki niin nopeasti,että sitä voi olla toisten vaikea uskoa. Ja se tyhjyys joka mun sisälle tuona päivänä tuli. Se oli oikeasti niin pelottavaa. Välillä olo oli ihan turta. Aika on onneksi auttanut tähän ja se kun asiaa on saanut käydä oman pään sisällä läpi.
Ja miksi halusin tämän kirjoittaa tänne. No ensinnäkin mun vaan piti saada tämä pään sisältä pois. Ja toiseksi näistä asioista puhutaan ääneen niin vähän. Oon aivan varma, että en oo ainut joka tämän on joutunut käymään läpi. Enkä varmasti oo ainut joka kaipaa vertaistukea tässä asiassa. Jos haluat asiasta jutella niin voit laittaa instan kautta viestiä (@unelmienelamista) tai mailia (unelmienelamista@gmail.com)
Tästä tuli oikein super pitkä postaus, ihana jos joku jaksoi lukea loppuun asti<3
-Ulla-
