Tärkeät rutiinit

Heipsan!

Kiitos aivan valtavasti ihanista kommenteista edelliseen postaukseen. Ihan parasta vertaistukea<3

Tänään ajattelin kirjoitella meidän pienten tärkeistä rutiineista. Tiedän, että on paljon lapsia ja perheitä jotka pystyy pyörittämään arkea ilman tarkkoja rutiineja ja sitoutumisia tiettyihin kellon aikoihin. Me ei todellakaan olla sellainen perhe! Toki saatetaan lähteä vaikka kauppakeskukseen lasten päikkäri aikaan, mutta yleensä he saavat unet kuitenkin autossa. Meillä on kaikki lapset olleet tässä asiassa aika samanlaisia. Päikkärit pitää saada nukkua tiettyyn aikaan ja ruoka vaan pitää olla nassun edessä klo 11 ja 16. Jos näistä yrittää vähänkin lipsua on tuloksena armottomat itkupotkuraivarit ja kuka sitä nyt haluaisi?! Toisaalta niin helppoa ja yksinkertaista, ruoka napaan oikeaan aikaan ja taas on iloista sakkia!

Toisaalta välillä mietin, että joskus olis ihan kiva kun ei tarvitsisi olla niin kiinni näissä ajoissa. Tiedättekö, ajomatka vaikka Leville ja ollaan keskellä ei mitään ja sitten se kello onkin jo sen 11. Onneksi on keksitty kaikki miljoonat eväs mahdollisuudet!  Mutta suurimman osan ajasta koen, että rutiinit helpottaa tätä arjen pyörittämistä hurjasti. Ja koen, että se tuo lapsillekin, varsinkin pienille, turvallisuuden tunteen, kun tietävät mitä tapahtuu seuravaksi. Toki lomat on oma lukunsa, mutta kyllä silloinkin pyritään pysymään lähellä normi aikoja esim. ruuan kanssa.

Minea varsinkin on niin suloinen, kun on iltasatu luettu niin hän menee itse antamaan iskälle pusun ja halin ja sitten mennään yhdessä hänen huoneeseen. Siellä lauleskelen neidille unilaulun ja sitten peittelen pienelle kerälle kääriytyneen tytön peiton alle. Uskon, että juurikin joka ilta toistuva kuvio helpottaa paljon noita iltoja ja omaan sänkyyn itsenäisesti nukahtamista. Ollaan yritetty tehdä ilta jutut samalla tavalla heti siitä asti, kun Minea omaan huoneeseen ja sänkyyn siirtyi. Nyt ollaan jo useampi viikko menty niin, että ei tarvitse silitellä, eikä olla samassa huoneessa odottamassa, että Minea nukahtaa. Luksusta, tiedän! 

Nuutilla on joku ihana -vaihe- menossa, nimittäin kaikki siirtymiset on yhtä tuskaa. Lähdetään pihalle ->huuto, mennään nukkumaan->huuto. Voikohan kolmen vuoden uhma jäädä päälle?!  Mineaa tönitään, kaadetaan, lyödään. Ja kun yrittää selittää, että noin ei vaan voi tehdä niin poitsu nauraa, että "Minea tykkää". Oon nyt monta kertaa näyttänyt sylissä itkevää pikkusiskoa, että näyttääkö tämä naama siltä että tykkää. Muistelin, että isommillakin pojilla on vastaava vaihe ollut, mutta on tainnut aika kullata jo tehokkaasti muistot niistä. Näissäkin tilanteissa rutiinit vaan tuo helppoutta. Kun ulkoillaan ennen ruokaa ja voi jo ennakkoon sanoa, että kun ruoka on syöty ja leikitty, niin sitten on päikkärien aika.

Niin ja pakko nyt sanoa, että tekee tämä parivaljakko muutakin kuin tappelee.

Useimmiten he viihtyvät ihan  loistavasti yhdessä. Leikitään maatilalla tai muovaillaan, tai peuhataan meidän vanhempien sängyssä<3

Alla oleva kuva ei liity sitten millään aasin sillallakaan tähän postaukseen, mutta kattokaa nyt. Meidän neidille saa viimeinkin ponnarin:) Mandille sai ensimmäiset ponnarit ja pinnit varmaan siinä puoli vuotiaana. Minealle saa nyt juuri ja juuri pienen ponnarin takatukkaan. Ja neiti istuu niin ylpeänä pampula kädessä mun syliin, kun oon ensin laittanut Mandin hiukset. Ihana<3

Miten teillä, pyöriikö arki samalla kaavalla vai onko jokainen päivä vaihteleva aikataulujen suhteen? 

Mukavaa keskiviikkoa tyypit<3

~~Ulla~~





Vieläkö vai lopetetaanko tähän?!

Moiks!

Ihanaa, kun saa huomata että postauksia on kaivattu. Saatiin kone lainalle,joten pääsen nyt ainakin hetkeksi aikaa bloggailemaan taas aktiivisemmin.

Otsikko ei liity bloggaamiseen mitenkään, vaikka nyt tuli itselle mieleen, että voishan se siihenkin liittyä. Mutta ei, se liittyy meidän perheen lapsilukuun.

Ollaan tässä käyty keskusteluja Mikon kanssa onko meidän perhe täynnä. Mä oon pohtinut asioita ihan hurjasti omassa päässä. Sitähän ei edes ikinä tiedä, annettaisiinko meille enempää lapsia. Mutta jos se mahdollisuus olisi, haluttaisko me vielä.

Jos mä tuumin asiaa vaan yksin, tiedättehän silleen järkevästi "mä haluuuun, se masu on niin ihana ja vauvat ne vasta ihania onkin..", niin vastaus on KYLLÄ me halutaan. Mutta sitten on se järjen ääni joka kehottaa miettimään asiaa vielä vähän. Musta tuntuu, että tässä ollaan vähän samanlaisten pohdintojen äärellä kuin aikoinaan Mandin jälkeen. Koska taas tulisi sellaisia pakollisia muutoksia. Isompi auto. Pelkästään tila-autoissa oli jo aika suppea valikoima, mitä se sitten olis kuuden lapsen kanssa?!

Mikko murehti heti, että sitten ei ole lapsille omia huoneita. No ei ole nytkään ja ei ole mitään ongelmaa (käskekää mun palata tähän, kun Rasmus ja Nooa rupeaa tappelemaan tuosta huoneestaan!).  Mikko  mietti myös lomareissuja. Mihin me mahdutaan enää niin isolla perheellä ja mitä kaikki tulis maksamaan. Myönnetään, tykätään käydä esim huvipuistossa ja kyllähän se kuuden lapsen rannekkeiden yhteissumma on aika mahtava. Mä perustelin sitten kyllä omaa kantaani, että me ei nytkään enää mahduta mihinkään niihin perhelippu määritelmiin (2 aik.ja 2-3 lasta) ja oikeastikko se huvipuistoon meno on sitten siitä 20€ kiinni, minkä se yksi ranneke maksaa.  Mutta en nyt sitäkään sano, etteikö sitä kuudetta lasta huomaisi taloudessa. Tottakai sen huomaa. 

Toinen meistä (saatte ihan itte päätellä kumpi!!) murehtii myös älyttömästi sitä mitä muut asiasta tuumaisi. Ja kun asiaa mietin, niin melkein se on kyllä mennytkin niin, että mitä useampi raskaus niin sitä vaikeampi siitä on ollut kertoa muille. Ensimmäinen ja toinen oli sellaisia helppoja ja vastaanotto oli iloinen. Kolmannesta eteenpäin se vastaanottokin on ollut sitten välillä vähän kummallinen. Jopa sellainen, että kotona oon miettinyt ja itkenyt, että olis sitä ollut kiva saada edes onnittelut. Tarvitseeko sitä sitten edes miettiä, miksi tulevasta perheenjäsenestä on vaikea kertoa? Itse kun on asiasta ihan yhtä onnessa kuin ensimmäisellä kerralla ja haluaisi vain niitä onnitteluja ei kuittauksia miten ei osata lopettaa tätä touhua ollenkaan.

Sitten se mikä mua mietityttää ihan hurjasti on terveys. Rasmuksen jälkeen oon joka raskaudessa miettinyt voiko meille tulla vielä yksi terve lapsi. Minean rakenne ultraan mentäessä ihan tärisin, kun olin jo ihan varma ettei meille vaan voi tulla vielä tervettä lasta. Tokihan niitä ongelmia voi tulla syntymän jälkeenkin,  mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan? Jotenkin näin viiden lapsen äitinä en mieti sitä, piisaako rakkaus, tiedän että se piisaa. Entäs aika, no kyllä sekin piisaa, ihan niin kuin nytkin.

Mutta sitten se iskee jostain ihan nurkan takaa, kunnolla niin, että sen tuntee kipuna sydämessä. Sen miten meidän perheeseen vaan mahtuisi vielä se yksi. En vaan oo lopullisesti valmis hylkäämään sitä ajatusta, että vielä kerran saisin sen kaiken ihanan kokea. Siitä plussan odotuksesta ja sen saamisesta, ensimmäisiin potkuihin, vauvan tuloon valmistautumiseen, pienen ihmeen syliin saamiseen ja siihen vauvakuplaan uppoamiseen. Se pieni tuhina sun olkapäällä, pienen pieni vartalo vasten sun rintakehää, voiko vaan ihanampaa olla? Mä voisin jatkaa tätä luetteloa vaikka kuinka pitkälle. Kroonisesti vauvakuumeinen täälä hei:)

Jos ei mitään muuta niin haluan jättää sen mahdollisuuden edes meille. Mistäpä sitä tietää vaikka helpompi elämä rupeaisi houkuttelemaan oikein kunnolla ja pelkkä ajatus kaiken uudelleen aloittamisesta tuntuu väärältä. Oon aloittamassa töitä yksityisenä perhepäivähoitajan, joten voi olla, että työelämä vie mennessään. Ja varmasti myös tämä ihana vapaus (siis ilman tissitakiaista) jonka nyt oon saanut vaikuttaa asiaan. Mahtavaa kun voi taas tulla ja mennä vapaammin.   Eihän sitä koskaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, eihän?! Jospa sieltä putkahtaisi vaikka ihan uudet unelmat?! Toivossa ainakin hyvä elää...:)

Ja olishan tässä edessä sitten vielä tuon yhden järjen äänen (=Mikon) käännytys;)

Mä en vaan voi olla ainut joka näitä asioita pähkäilee! Miten teillä, onko lapsiluku täynnä vai käydäänkö siitä keskusteluja?! Millaisia ratoja teidän keskustelut kulkee?

Sukulaisten ei tartte sitten heti olla tsekkailemassa vatsan seutua, ne on vaan ne suklaat!!

Palaamisiin ihanat<3

~~Ulla~~

Toimivaa konetta odotellessa...

Tiedättekö miten pienen ihmisen elämä menee sekaisin, kun jokin niinkin pieni juttu kuin tietokone sanoo yhteistyö sopimuksen irti. Ai, että miten ottaa päähän. Just silloin sitä tietysti tarvittis yhteen ja toiseen juttuun. Postauksia on monta jo mieles ja kamera täynnä kuvia. Mutta kun  se himskatin kone puuttuu. Että koittakaahan kestää. Kyllä tämä taas tästä, ehkä.

Täällä ollaan jo uhrattu enemmän kuin pari ajatusta jouluun. Ikkunoille on ilmestynyt tähdet ja pihalle viriteltiin myös valoja. Kuka tuota pimeyttä muuten jaksaa?! Eteiseen laittelin jo myös TALVISIA juttuja, niin kuin Mikolle selitin. Hän kun kysyi, että "tuliko joulu jo?" ei kun talvi:D Tiedän, niin itsensä huijaamista!! Mandi halus jo ihan välttämättä omalle ikkunalleen jouluvalot (niitä pukkia ja poroja ei voi oikein talvisiksi sanoa...) ja ne hän myös sai. Suklaakalenterit  odottaa kaapin päällä valmiina ja sitä ensimmäisen luukun avaamista odotetaan kuumeisesti. Myös ensimmäiset lelulehdet on postista tulleet ja niitä on selattu suhteellisen ahkerasti. Nuutti selaa ja hokee noin jokaisen lelun kohdalla, että "meiltä puuttuu tämä, meillä ei oo tätä...". Oon yrittänyt sanoa, että niitä kaikkia ei meille tarvitakkaan, Saa nähdä löytyykö sieltä mitään kivaa toivetta jonka poitsu haluais ihan itselleen eikä vaan siksi, että meillä ei sitä ole. Mandilla taas on toiveita vaikka naapurin lapsille jakaa... Siis pelkästään lego toiveita on varmaan 20 kpl. Plus ne kaikki keiju ja barbi ym. Rasmus ja Nooa toivoo Addun verkkareita ja mässyä. Että keksi nyt sitten mummoille ja paapoille lahjavinkkejä:D

Täälä on päivät sujunut mukavasti kotosalla. Ollaan touhuttu vaikka ja mitä lasten kanssa. Nuutti ja Minea on ihan innoissaan muovailusta ja sitä sitten tehdäänkin useamman kerran päivässä. Jotenkin kummasti meidän muovailuvahat vaan on kokenut pienoista katoamis efektiä  noiden kahden pienen muovailujen lomassa. Siis niitä pieniä muovailuvahan paloja on koko keittiön lattia täynnä ja koska tämä äiti on jokseenkin laiska niitä keräilemään, niin niitä sitten menee imuriin. Että mä taidan toivoa lasten puolesta uusia muovailuvahoja:D

Kun pienet on muovaillut niin mä oon sisustellut oikein antaumuksella. Olkkarista lähti kaikki vaaleanpunainen pois ja tilalle tuli ihan vaan harmaata ja valkoista. Talja sai paikan rahin päältä ja lisäilin nojatuoleille vilttejä. Koska tuo pimeys ja vesisade suorastaan pakottaa kääriytymään viltin alle ja vahtaamaan kaikki aivot narikkaan-sarjat mitä telkkarista tulee.

Tällä hetkellä lumipeite on muisto vaan, mutta arvatkaapa mitä kuvia sain napsittua juuri sopivaan aikaan?! Tässäpä vinkki:

Ai, että kerrankin olin oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja vielä kameran kanssa!!

Mitäs te ootte tuohunneet?!Vieläkö ootte malttaneet pitää joulujutut kaappien perällä vai joko ne on löytäneet tiensä esille?!

Palaillaan taas!!

~~Ulla~~